Oskar Kallas (1868–1946) oli ristiriitainen hahmo: toisaalta edistyksellinen itsenäisyysmies, toisaalta konservatiivinen papin poika. Avioliitto Ainon kanssa kesti, vaikka natisi useasti liitoksissaan. © ESTONIAN LITERARY MUSEUM

Helmikuun 8. päivänä 1918 Oskar Kallas tarttui kynään Bürgermussen vankilassa Tartossa ja kirjoitti:

Aino! Kun saat tämän kirjeen, ei minua ole enää.

Viron kansallismielisiin kuulunut 49-vuotias Kallas oli vangittu ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa, jolloin sekä saksalaiset että venäläiset pyrkivät valvomaan omia etujaan Baltiassa. Hän luuli odottavansa teloitusta ja kirjoittavansa vaimolleen Ainolle viimeistä kertaa.

Edellisenä vuonna kirjailija Aino Kallas oli aloittanut runoilija Eino Leinon kanssa suhteen, josta Oskar oli tuskallisen tietoinen. Kirjeessään hän aluksi kiitti vaimoaan kauniisti ja vakuutti, ettei syytä häntä mistään.

Mutta kuoleman uhan allakin Oskar vielä pyysi vaimoltaan, ettei tämä antaisi heidän lastensa joutua Leinon vaikutuksen alaisiksi. Olisi parempi, etteivät lapset edes tietäisi hänestä, joka ”hävitti heidän isänsä elämänonnen”. Lisäksi hän antoi neuvon, ”— en miehenäsi, vaan ystävänäsi: älä sido itseäsi pysyvästi siihen mieheen.”

Kirjeessä puhui toki huolestunut isä ja aviomies, mutta varmasti myös ihminen, jolla oli syvästi loukattu sydän.

Kun Suomessa puhutaan Aino Kallaksesta, ei koskaan unohdeta hänen suurta rakkauttaan Eino Leinoon. Siinä tarinassa Oskarilla on aisankannattajan epäkiitollinen sivurooli.

Samalla sivuutetaan hänen elämäntyönsä Viron itsenäistymisen alla ja alkuvuosina.

Aino menetti Suomen kansalaisuuden avioliiton myötä

Vuonna 1868 syntynyt Oskar Kallas oli saarenmaalaisen papin nuorin poika. Hän opiskeli Tartossa klassillista filologiaa ja Helsingissä suomalais-ugrilaisia kieliä.

Kallas kuului samaan nationalistiseen opiskelijaryhmään kuin myöhemmin Viron pääministerinäkin toiminut Jaan Tõnisson. Ryhmä osti Postimees-lehden ja ryhtyi sen avulla herättelemään virolaisten kansallistunnetta.

Kansallismielisen Postimeehen toimitus vuonna 1904. Oskar Kallas ensimmäisenä vasemmalla, läheinen ystävä ja tuleva ministeri Jaan Tõnisson neljäntenä oikealta. ©ESTONIAN LITERARY MUSEUM

Tutkija Sirje Oleskin mukaan Oskarin sukupolvi oli Virossa ensimmäinen koulutettu sukupolvi, joka alkoi käyttää viroa kotikielenä.

Oskar omisti tutkijanuransa erityisesti virolaiselle kansanrunoudelle. Lisäksi hänestä tuli ensimmäisen vironkielisen koulun johtaja ja itsenäistyneen Viron tärkeimpiä diplomaatteja.

Suomalaisen Aino Krohnin aviomies Oskar Kallaksesta tuli elokuussa 1900. Pariskunta oli tavannut tasan vuotta aiemmin Kuorsalossa Ainon velipuolen kesähuvilalla.

Aino Krohn ja Oskar Kallas kihlakuvassaan, joka lienee otettu loppuvuonna 1899. ©OTAVAN ARKISTO

Aino ja Oskar viettivät yhdessä kolme kesäistä päivää, joiden jälkeen he olivat jo lupautuneet toisilleen salaa.

Kirjallisen uransa aloittanut Aino oli 21-vuotias, Oskar kymmenen vuotta vanhempi – aikuinen ja asialleen omistautunut, maailmaa nähnyt mies. Vaikka Oskar oli työssään edistyksellinen, hän oli toisaalta hyvin uskonnollinen ja vanhoillinen sen suhteen, mikä on naisen asema perheessä.

”Lisäksi Ainolla oli ihannoiva käsitys siitä, millainen puoliso hän tulee olemaan: hän halusi perinteiseksi aviovaimoksi ja virolaiseksi naiseksi, ja melkeinpä palvella miestään”, sanoo tutkija Silja Vuorikuru, jonka kirjoittama elämäkerta Aino Kallas. Maailman sydämessä ilmestyi viime vuonna.

Silloisen lain mukaan Aino menetti Suomen kansalaisuuden avioliiton myötä, joten virolainen hänestä kyllä tuli. Sen sijaan perinteiseksi, miestään palvelevaksi aviovaimoksi hänestä ei ollut – nuori Aino taisi tuntea itsensä vielä huonosti. Oskar näki rakastuneenakin asian realistisemmin.

”Hän mainitsi jo kihlausaikana, että Aino olisi oikeastaan tarvinnut puolisokseen toisen taiteilijan”, Vuorikuru sanoo.

Ainon romanttiset unelmat karisivat nopeasti. Itse asiassa hän tunsi tyytymättömyyttä avioliittoonsa ensimmäisen kerran heti hääyön jälkeen. Vuosia myöhemmin hän kiteytti avioliiton päiväkirjaansa näin:

Rakastan Oskaria todellisesti, mutta hän rakastaa minua paljon enemmän.

Arki Pietarissa ei tuonut Ainolle äitiyden onnea, kun Virve-tytär syntyi

Häiden jälkeen Oskar ja Aino asettuivat Pietariin, jossa Oskar toimi opettajana. Pian Aino odotti pariskunnan ensimmäistä lasta. Tytär Virve syntyi toukokuussa 1901, samana päivänä, jolloin Oskar väitteli tohtoriksi.

Silja Vuorikurun mukaan Aino poti todennäköisesti synnytyksen jälkeistä masennusta. Tilannetta ei helpottanut se, että vain puoli vuotta Virven syntymän jälkeen hän oli jälleen, tahtomattaan raskaana.

”Aino kirjoitti, että lapsia pitäisi saada silloin, kun itse haluaa, koska muuten se on alentavaa.”

Oskar ja Aino saivat viisi lasta, joista keskimmäinen menehtyi kolmen päivän ikäisenä. ©ESTONIAN LITERARY MUSEUM

Yhteensä lapsia syntyi perheeseen viisi, tyttäret Virve ja Laine sekä pojat Sulev, Lembit ja Hillar.

Lembit oli vaikeasti vammainen ja kuoli kolmen päivän ikäisenä, vierellään Oskar, joka oli valvonut vuorokausia ja viimein nukahtanut käsi vauvan ympärillä, ”ettei sen tarvitsisi yksin kuolla”.

Konservatiivisuudestaan huolimatta Oskar osallistui lastenhoitoon ja salli Ainon tehdä jopa kuukausien mittaisia kirjoitusmatkoja jo silloin, kun lapset olivat aivan pieniä.

Syksystä 1903 lähtien Kallakset asuivat Tartossa, jossa Oskar työskenteli Postimeehen toimittajana ja opettajana. Vuonna 1906 hänet valittiin vastaperustetun Tarton tyttökoulun rehtoriksi. Hän opetti myös yliopistossa ja osallistui tiiviisti Viron kansallismuseon perustamiseen 1909.

Kyvykäs pariskunta paistatteli luonnollisesti näkyvästi paikkakunnan kulttuuripiireissä.

Romanttisessa mielessä avioliitto oli Ainolle pettymys. Vuorikurun mielestä koko avioliitto on kuitenkin leimattu syyttä täysin epäonnistuneeksi. Kirjeenvaihdosta ja sähkeistä voi lukea lämpöä ja keskinäistä huumoria, ja usein Aino myös kirjoitti päiväkirjaansa ikävöivänsä miestään, hänen hyvää tuultaan ja tasapainoaan.

Mutta tyynen Oskarinkin tasapaino järkkyi, kun avioliittoa uhkasi Suuri Runoilija lahden takaa.

Itkua ja uhkailua – kolmiodraamassa mukana Eino Leino

Kolmikymppisenä Ainon rakkaudennälkä alkoi hakea kohdetta, ja hänellä oli ainakin kaksi ilmeisen yksipuolista ihastusta ennen Eino Leinoa.

Leino osasi vastata kaunopuheisesti Ainon kaipuuseen; suhde oli palavimmillaan Leinon kirjeissä. Tapaamiset sen sijaan olivat Ainolle usein pettymys, kun rakastettu puhui loukkaavasti tai oli humalassa – tai molempia.

Joka tapauksessa Aino harkitsi ensimmäistä kertaa vakavasti avioeroa, vaikka välillä vakuutti päiväkirjalleen, ettei voisi jättää miestään ja perhettään.

Tilanne kärjistyi loppuvuonna 1918, vajaa vuosi sen jälkeen, kun Oskar oli välttänyt teloituksen ja Viro antanut itsenäisyysjulistuksen. Aino lähti Helsinkiin voidakseen tavata Leinoa, ja tällä kertaa aviomies ei tyytynyt odottamaan Tartossa vaan matkusti perässä.

Seurasi kriisi, jonka velloessa pahimmillaan tavallisesti hillitty Oskar makasi hotellihuoneen lattialla itkemässä ja uhkaili Ainoa, ettei tämä koskaan näkisi lapsiaan avioeron jälkeen. Samaan aikaan perheen 8–17-vuotiaat lapset olivat kotiapulaisten varassa levottomassa, puna-armeijan piirittämässä Tartossa.

Vanhempien puolustukseksi on todettava, että tilanne Virossa vaihteli äkkiarvaamatta.

”Täytyy myös muistaa, että se oli kriisiaikaa, jolloin ihmiset käyttäytyvät ylipäänsä poikkeavasti”, Vuorikuru sanoo.

Myrkkypullo mereen – Oskar Viron lähettilääksi

Viron väliaikainen hallitus nimitti Oskar Kallaksen edustajakseen Skandinaviassa loppuvuonna 1918, ja koko perhe asettui Helsinkiin.

Oskar hankki diplomaattityöllään Suomelta tunnustuksen Viron itsenäisyydelle kesäkuun 7. päivänä 1920. Oskar lennätettiin Suomen hallituksen järjestämällä lentokoneella viemään asiakirja Tallinnaan.

Kotona jatkui toinen taistelu. Vielä marraskuussa 1920 Aino kirjoitti edelliskesän tapahtumista:

Muistan, kuinka Oskar heitti ostamansa myrkkypullon laivan kannelta mereen, jossain Viaporin selällä. Ja samoin Eino Leinon minulle lähettämät ruusut.

Suhde hiipui pikkuhiljaa ja päättyi viimeistään Leinon surkuhupaisaan äkkiavioliittoon Hanna Laitisen kanssa 1921. Mutta vielä Leinon kuolema viisi vuotta myöhemmin nosti muistot pintaan ja aiheutti perheriitoja Kallasten kotona.

Tuolloin Oskar toimi jo Viron lähettiläänä Lontoossa, tuulisessa virassa.

Lontoon vuosina Aino kirjoitti tärkeimmät teoksensa, kuten Sudenmorsiamen. Oskarista tuli pitkäaikainen lähettiläs, mutta häntä kritisoitiin rajusti ja yritettiin aika ajoin kammeta asemastaan. Paineet veivät jo iäkkään Oskarin lopulta sairauslomalle, jonka pariskunta vietti Marokossa 1930.

Oskarin jäätyä eläkkeelle 1934 Kallakset muuttivat Tallinnaan. Edessä piti olla levollinen vanhuus seestyneessä avioliitossa.

Tulikin sota ja suuret surut.

Aino ja Oskar Kallas keskellä, vierellään tyttäret Laine ja Virve. Takana Hillar (vas.) ja Sulev sekä vävyt Jaan Poska ja Viktor Päss. Sulev ja Laine kuolivat sodan aikana. Virve pakeni Virosta Tukholmaan vanhempiensa kanssa ja kuoli syöpään 1953, kolme vuotta ennen äitiään. Englantiin asettunut Hillar eli vuoteen 1978. ©ESTONIAN LITERARY MUSEUM

Poika ampui itsensä, tyttären vei harhaluoti

Oskar ja Sulev, joka ampui itsensä Neuvosto-Viron valtiollisen poliisin kuulustelujen murtamana. Oskar syytti itseään Sulevin kohtalosta. ©ESTONIAN LITERARY MUSEUM

Viro pakotettiin neuvostotasavallaksi kesällä 1940. Taustansa vuoksi Oskar Kallas oli Neuvostoliiton näkökulmasta epäilyttävä, mutta toisaalta hän oli jo 72-vuotias eläkeläinen.

Hänen sijastaan kuulusteluihin vakoilusta epäiltynä joutui Sulev-poika, perheetön ja runsaasti matkustellut bridgenpelaaja. Vanhemmat saivat tietää poikansa ahdingosta vasta sen jälkeen, kun tämä oli viikkoja kestäneen painostuksen murtamana ampunut itsensä helmikuussa 1941.

Saman vuoden elokuussa 39-vuotias Laine-tytär kuoli saatuaan humalaisten venäläissotilaiden harhaluodin takaraivoonsa. Hän oli kotipihallaan poimimassa punaviinimarjoja 1- ja 3-vuotiaiden tyttäriensä kanssa.

Valtavan surun lisäksi sekä Oskar että Aino sairastelivat, ja ympärillä Viron miehitys jatkui, kun valta vaihtui natseille.

Syksyllä 1944 Kallakset pakenivat tuhansien virolaisten tavoin maasta puna-armeijan lähestyessä ja päätyivät Tukholmaan. Suomeen he eivät voineet jäädä, sillä virolaisina heidät olisi luovutettu Neuvostoliittoon.

Oskar Kallas kuoli Tukholmassa tammikuussa 1946. Hänen tuhkansa haudattiin Helsinkiin Krohnien sukuhautaan – rakkaan kotimaansa multiin hän ei päässyt. Kuollessaan hän oli pakolainen, maansa ja omaisuutensa menettänyt mies, joka oli joutunut hautaamaan kolme lastaan.

Mutta kaikki ei ollut mennyttä.

Neljä päivää ennen kuolemaansa Oskar lausui Ainolle jäähyväissanansa:

”Ma armastan sind üle haua.”

Rakastan sinua haudankin takaa.

Korkean tason tyttökauppaa Helsingissä, otsikoi Seura maaliskuun alussa 1968.

Toimittajat Eva Keinänen ja Aake Jermo laittoivat itsensä likoon muhkeassa reportaasissaan vastaperustetusta seuralaispalvelusta nimeltä Lady Service. Keinänen pestautui toimistoon työntekijäksi ja Jermo tekeytyi asiakkaaksi.

Reportaasi alkaa aikaansa nähden kuumottavasti:

Kun herrat ovat Pariisissa ilman seuraa, he saavat maksamalla itselleen naisen, jonka palvelu saattaa olla varsin pitkälle menevää. Helsingissäkin voi nykyään vuokrata naisseuraa viideksi tunniksi kerrallaan, mutta kaikki intiimit ja tunteelliset suhteet ovat ehdottoman jyrkästi kiellettyjä. Näitä kieltoja tulisi noudattaa…

Lady Servicen parikymppiset nokkamiehet Eino ja Erkki koettivat onneaan tyttöbisneksessä Helsingissä 1968. © Otavamedia

Yksikin erehdys ja tyttö saa lähteä

Keinänen arveli oman juttunsa alkajaisiksi, etteivät Lady Servicen palvelut kiinnosta ”keskivertosuomalaista”.

Mutta on sellaisiakin, jotka pitävät tyttöjenvälitystoimistoa erittäin tervetulleena lisänä Helsingin huvielämään ja ovat valmiita maksamaan seurasta. Aivan toinen juttu on kuitenkin se, maksavatko he siitä, että saavat tytön viideksi tunniksi pitämään itselleen seuraa johonkin yleiseen paikkaan vai maksavatko he toiveista, jotka ovat tuomittuja kariutumaan tyttöjen korkeaan moraaliin ja toimiston tiukkoihin sääntöihin. Vai ovatko sittenkään?

Keinänen tutki toimiston toimintaa vastaamalla Helsingin Sanomissa 28. tammikuuta 1968 julkaistuun ilmoitukseen, jossa haluttiin palvelukseen 21 vuotta täyttäneitä, hyvän ulkomuodon omaavia neitosia ”asiakkaittemme seuraksi ja oppaiksi”. Hyvä yleissivistys ja kielitaito katsottiin eduksi.

Jutun mukaan ilmoituksen puhelinnumeroon tuli satoja soittoja ja kirjeitäkin toimisto sai lähes sata.

© Otavamedia

Halukkaista naisista suurin osa ei kuitenkaan täyttänyt toimistoa pyörittäneiden miesten ulkonäkövaatimuksia, ja seuraavassa ilmoituksessa etsittiinkin jo ”erittäin hyvän ulkomuodon” omaavia neitosia.

Kommandiittiyhtiö Lady Servicen olivat perustaneet 21-vuotias Erkki ja 22-vuotias Eino. Kun parikymmentä naista oli läpäissyt heidän seulansa, toiminta voitiin aloittaa. Eino piti naisille puheen myyntipäällikön ominaisuudessa:

”Toimintamme on aivan uutta. Se, että menestymme, riippuu teistä, arvoisat naiset. Te olette se avain, jolla on tarkoitus saada ruostuneinkin lukko avautumaan”, myyntipäällikkö maalaili.

Eino valisti naisia siitä, miten ravintolassa käyttäydytään ja mitä naisen iltalaukku saa sisältää: puuterin, huulipunan ja nenäliinan. Naisia kiellettiin kertomasta asiakkaille oman palkkionsa suuruutta, ja myyntipäällikkö varoitti, etteivät naiset voisi koskaan tietää, milloin heidän asiakkaansa onkin toimiston asettama tarkkailija.

Tällainen tarkkailija voi vilautella tytölle setelitukkua tai koettaa muuten saada hänet luopumaan toimiston määräyksistä. Yksikin erehdys ja tyttö saa lähteä.

Naiset tiedustelivat Einolta, mitä heidän pitäisi tehdä siinä tapauksessa, että asiakas sammuu.

Meille kerrottiin, ettei sellaista varmastikaan tapahdu. Meille kerrottiin myös, että meitä ei voi tilata minkäänlaisiin kotihippoihin, mutta korkean tason kutsut voivat tehdä poikkeuksen.

– Kun on kysymys yhteiskunnassa korkeassa asemassa olevista henkilöistä, on ilman muuta selvää, ettei sellaisilla kutsuilla voi tapahtua mitään sopimatonta, sanoi myyntipäällikkö.

Siis korkeassa asemassa olevat miehet eivät voi ehdottaa mitään sopimatonta – esimerkiksi kutsujen jälkeen. Eipä kai…

Toimittajana Keinäsellä oli luultavasti enemmän kokemusta ”korkean tason” käyttäytymisestä kuin 22-vuotiaalla myyntipäälliköllä.

Kuka nyt haluaisi pelkästä keskustelusta maksaa 120 markkaa?

Muutaman hiljaisen illan jälkeen toimisto alkoi saada asiakkaita. Seuran toimittaja Keinänen tilattiin keikalle ensimmäisten joukossa. Helmikuussa 1968 hän tapasi kahtena iltana neljä asiakasta, jotka kaikki ehdottivat, että seuraavalla kerralla välitystoimistoa ei käytettäisi.

Rehellisyyden nimessä – keskusteltiin siinä paljon tavallisemmista ja miellyttävimmistäkin asioista, mutta kuitenkin jäi se epämiellyttävä sivumaku, että meistä oli maksettu vain, jotta suostuisimme pitkälle meneviin jatkoneuvotteluihin ja myös jatkotoimenpiteisiin. Nyt jatkot rajoittuivat vain pieniin polvihipelöintiyrityksiin kotimatkalla.

Seuralaisnaiset saivat viiden tunnin työstään noin 30 markkaa, mutta heidän ”ulosmyyntihintansa” vaihteli yritteliäitten nuortenmiesten tekemän luokittelun mukaan. Keinänen sai selville, että hän oli toimiston kallein tyttö, josta pyydettiin 120 markkaa illalta.

Pitäisi kai olla imarreltu ja todeta, että hinnoittajalla on ollut makua… Seuraavaksi kalleimmasta tytöstä velotetaan 100 markkaa ja muut on sitten hinnoiteltu 60 ja sadan markan välille. Sinänsä kyllä oikea periaate, että hyvistä palveluksista on maksettava enemmän.

Eri asia, miten toimistossa pystytään luokittelemaan tytöt. En myöskään ollenkaan ihmettele, että asiakkaat tekevät sopimattomia ehdotuksia, sillä kuka nyt haluaisi pelkästä keskustelusta maksaa 120 markkaa.

Kuinka kiinteitä toimiston hinnat ovat, en tiedä, koska ensimmäiselle asiakkaalle minut myytiin 50 markalla ja sehän on sentään alle kaikkein torihintojen.

© Otavamedia

Sopivan piukeeta ja pirteä nöpönenä

Seuran reportaasin toisessa jutussa vauhtiin pääsi väärällä nimellä ja isona johtajana esiintynyt toimittaja Aake Jermo. Hänen aikeenaan oli saada seuralainen rikkomaan toimiston sääntöjä.

Lady Servicen välittämää, Riitaksi jutussa kutsuttua seuralaista Jermo kuvaili seuraavasti:

Päällystakin alta tuli esiin välkkyvää sinertävää lurexia, sopivan piukeeta sopivan sippoisten muotojen ympärillä, sopivan mini. Taidokkaasti tupeerattu hiuslaite, pirteä nöpönenä, uteliaina pälyilevät kauniit silmät, joiden ympärykset vain olivat kohtuuttomasti meikatut niin kuin nykyajan tyttölapsilla yleensäkin. Terhakka pakkaus kaiken kaikkiaan. Kyllä tämän kanssa kehtasi näyttäytyä.

Sama rehvakas ja arveluttava linja jatkui läpi jutun.

Ehdittyämme kahviin ja banaanilikööriin tiesin hänestä jo melko paljon. Tiesin, että hänen isänsäkin tiesi, millaisessa tilanteessa hän juuri nyt oli. Hän oli perhetyttö, vaikka hän nyrpistikin nimitykselle. Tuli hän kotiin kuinka myöhään hyvänsä, aina tuli isä katsomaan, oliko kaikki okei. Tiesin perheen kesähuvilat ja veljien opiskelut ja aika paljon siitä, millaisia huvittelumuotoja pääkaupungin nuoriso nykyisin harrastaa. Hän oli edellisenä iltana ollut yökerhossa neljään asti aamulla, sitten 8.30 työhön virastoon, jossa kellokortti täytyi leimata täsmälleen eikä melkein oikeana aikana, työpäivän päätyttyä voimisteluharjoituksiin. Ja sitten olikin tullut Lady Servicen soitto, että häntä tarvittaisiin.

– Olette varmaan kamalan väsynyt?

– En ollenkaan. Pirteä kuin peipponen, eikö se näy päältäkin?

Pirteä hän todella oli. Vanha väsynyt johtajakin – siis minä, öhöm! – tunsi ihmeesti nuortuvansa, virkistyvänsä. Kertoi kesämökistään, kerskaili hiukan olemattomiakin, kaskuili, imarteli, koetti parhaansa mukaan olla huomaavainen gentlemanni ja henkevä maailmanmies. Pöyhisteli, juuri paistettua kukkoa syönyt, kuin paraskin kukko!

Rikkooko Riitta sopimuksensa?

Toimittaja Jermo viihtyi roolissaan niin hyvin, että illan alkuperäinen tarkoitus meinasi jossain vaiheessa unohtua.

Olin jo välillä autuaasti unohtanut, että varsinainen tehtäväni oli vietellä Riitta rikkomaan sopimuksensa, ettei hän ryhdy minkäänlaiseen tunteellisen tai intiimiin suhteeseen asiakkaan kanssa.

Hyvä, töihin siis, Casanova! Muista, mitä kreivi Pertti Ylermi on kertonut naisten valloittamisesta ja huiputtamisesta! Hänellä, jos kellä, on kokemusta valheen kengillä liikkumisesta.

Vaikeaa se vaan oli. Vaikeaa sen vuoksi, että Riitta oli niin peräti herttainen ja mukava tyttö. Jos todella olisin ollut se iso johtaja maaseutukaupungista, joka tarvitsi viehättävää seuraa piristämään yksinäistä iltaansa pääkaupungissa, niin olisinpa voinut pitää itseäni onnen poikana, sillä tuskinpa omin voimin olisin pystynyt hankkimaan yhtä mukavaa seuralaista.

Ravintolasta kaksikko siirtyi yökerhoon, jossa cocktaileja tulikin otetuksi ”melkoinen määrä”. Yhdeltä Riitan työaika päättyi.

Päätimme jatkaa iltaa yksityisesti. Vannoimme sanovamme lopettaneemme yhdeltä, jos asianomaiselta taholta satuttaisiin kyselemään. Tässä taas nähdään, paljonko on luottamista sellaisen miehen valoihin, joka on päättänyt vietellä tytön.

Kahden aikaan tilasimme yöpalan. Sitä odotellessamme opin uuden tanssin. Riitta oli mainio oppimestari. Hän oli kylläkin aikamoinen luuviulu ja hieman liian äitelää parfyymiä hän myös käytti. — Yöpalan aikana rikoimme jälleen sopimusta. Tunnustimme puolin ja toisin pitävämme toisistamme. Suhde alkoi selvästikin kehittyä tunteelliseen suuntaan, mikä nimenomaan oli kiellettyä. Minä tulen aina tunteelliseksi nautittuani alkoholia. — Tietysti minä tein Riitalle niin sanottuja sopimattomia ehdotuksia, miksi sitä kieltäisin. Niitä tehdään yökerhossa paljon. Ja minähän olin nimenomaan siinä mielessä liikkeellä.

Ei Riitalla oikeastaan ollut periaatteessa mitään asiaa vastaan. Käytäntö oli sitten erikseen. Ei hän koskaan näin ensimmäisenä iltana… eikä meillä ollut mitään paikkaakaan. Hänen kotonaan olivat isä ja äiti, kai meilläkin vaimo olisi hieman hermostunut. Kas, kun johtaja ei asunutkaan hotellissa.

Mutta minähän voisin myöhemmin soittaa Riitalle. Oikeastaan minun pitäisi vuokrata hänet uudestaan toimiston kautta… mutta jos minä kerta osaisin soittaa hänelle suoraan, niin kuin Riitta epäili minun osaavan, niin se olisi sitten täysin yksityistä eikä hänellä olisi mitään sitä vastaan. Ilta oli ollut hirveän mukava, ei hän enää pitkiin aikoihin ollut muistanut työssä olevansakaan. Entä, jos hän lopettaisikin tykkänään Lady Servicen hommat? Minähän voisin maksaa hänelle menetetyt ansiot korvaukseksi, kernaasti enemmänkin.

– Puhutaan siitä sitten toisella kertaa, sanoi Riitta ja käänsi keskustelun toiseen asiaan.

Se olikin melko tuhma ehdotus.

Me poistuimme yökerhosta viimeisinä asiakkaina. Hyvästelymme Riitan kotiovella taisi kestää melko kauan, koska taksinkuljettaja murahti:

– No, maltettiinhan sieltä sentään lopulta irtaantua…

Maksoin Riitasta vuokraa 100 mk. Ravintoloihin ja takseihin meni niin paljon, että huvittelu tuli kaikkiaan maksamaan kolmisensataa markkaa. Tyttöjen viettely on aika kallista hupia. Johtajien edustuskulujen täytyy olla melkoisen suuret.

– Ei ihme, jos ei se tytöstä työltä tuntunutkaan! huomautettiin minulle kotona myrtyisästi. Kello oli silloin neljännestä vaille viisi aamulla. – Milloin olet minulle viimeksi tarjonnut noin upeasti?

Toimittaja Jermo ei ottanut yhteyttä Riittaan myöhemmin. Hän päätti juttunsa kuitenkin jokseenkin itsevarmasti:

Mutta tiedän, että hän odottaa minun jonakin päivänä soittavan. Yksityisesti.

Toimittaja joutui kuulusteluihin

Lady Service oli hädin tuskin ehtinyt aloittaa toimintansa, kun seuralaisiksi myytyjä naisia kutsuttiin jo poliisikuulusteluihin. Sinne joutui myös Seuran toimittaja Eva Keinänen, joka referoi poliisin kanssa käymäänsä keskustelua reportaasin päätteeksi.

Poliisi kysyi toimittajaksi paljastuneelta Keinäseltä tämän mielipidettä liiketoiminnasta, joka ”tähtää monien kotien rikkomiseen”. Poliisi oli myös kiinnostunut toiminnan mahdollisista terveydellisistä haitoista.

Keinänen ei pitänyt seuralaispalvelua välttämättä hyvän tavan vastaisena, mutta katsoi, ettei sitä pystytä riittävästi valvomaan.

Jutun mukaan Lady Servicen anomus päästä kaupparekisteriin olikin sittemmin hylätty.

Alkuperäinen reportaasi julkaistiin Seurassa 6.3.1968.

Onnettomuuskone oli tammikuisena aamuna lähdössä Kokkola-Pietarsaaren lentokentältä aamulla kohti Vaasaa. Noin sadan kilometrin pituiseen lentoon oli varattu aikaa 30 minuuttia. Koneessa oli 22 matkustajaa ja kolme miehistön jäsentä.

Onnettomuutta edeltävänä iltana lentokapteeni Lars Hattinen ja perämies Paavo Halme olivat tehneet työvuoron reitillä Helsinki–Pori–Vaasa–Kruunupyy (Kokkola). Päivän päätteeksi he olivat menneet hotellinsa ravintolaan, aterioineet ja ja nauttineet yhdessä paikallisen lentovirkailijan kanssa giniä ja olutta.

Puolenyön jälkeen kolmikko oli siirtynyt hotellihuoneeseen, missä oli nautittu konjakkia ja myöhemmin vielä virkailijan asunnolla väkijuomia aina kello kahteen asti.

Paavo Halme (vas.) toimi surmanlennon lentoperämiehenä. Koneen kapteeni Lars Hattinen oli 21-vuotiaana hävittäjälentäjänä kesällä 1944 saavuttanut kuusi ilmavoittoa ja saanut viimeisellä taistelulennollaan niin pahoja palovammoja, että yli puolet kasvojen ihosta jäi paperimaiseksi arpikudokseksi. ©LK

Lentokoneen täydellinen tuho – koneen hylky löytyi metsästä Koivulahdesta

Tutkijalautakunta teki huolellista työtä tarkistaessaan Koivulahden onnettomuuskoneen hylkyä. ©LK

Vuorokoneen ylilentoihin tottuneet Vassorinlahden asukkaat olivat tehneet epätavallisia havaintoja DC-3-koneen lähestyessä Vaasaa tammikuun 3. päivän aamuhämärissä.

Evert Svan oli ollut navetassa, kun jyrräävän voimakas ääni oli saanut hänet ryntäämään ulos. Tuttu vuorokone oli lentänyt noin parinsadan metrin päässä vain vajaan sadan metrin korkeudessa. Ei sellaista ollut ennen tapahtunut.

Svan oli tuskin ehtinyt takaisin navettaan, kun hän kuuli jymähdyksen ja näki kauempaa tulen kajastusta.

Kapteeni Hattisen ohjaama kone oli syöksynyt metsään Koivulahden kunnan alueella kello 7.40, syttynyt palamaan ja tuhoutunut täydellisesti. Putoamispaikka oli 10,5 kilometriä Vaasan lentokentästä pohjoiseen. Kaikki koneessa olleet menehtyivät.

Törmätessään maahan noin 70 asteen kulmassa koneen runko oli lyhentynyt arviolta 4,5 metriä. Matkustajaosaston kolmesta varauloskäytävän luukusta kaksi oli revennyt irti saranoiden kohdalta. Luukkujen käyttökahvojen suojukset olivat ehjät, joten niitä ei ollut yritetty avata.

Laskutelineet olivat onnettomuuden tapahtuessa täysin koneen sisällä.

Useimpien matkustajatuolien jalat olivat murtuneet ja katkenneet ja tuolien selkänojat vääntyneet. Turvavyöt olivat palaneet ja katkenneet.

Potkurin lapa löytyi kolmena kappaleena. Tutkijalautakunta epäili mahdollista metallin väsymismurtumaa, mikä olisi vaikuttanut koneen lento-ominaisuuksiin. Sellaista ei löydetty.

Lavan kappaleissa havaittiin kylläkin yhtenäisinä jatkuvia naarmuuntumia. Englantilaiselta tutkimuslaitokselta saadun raportin mukaan ne olivat tyypillisiä muun muassa koneen maahansyöksyssä syntyviä väkivaltaisia murtumia.

Sää huononi vuorolennon Kruunukylä–Vaasa-reitillä

Ennen lentoa perämies Halme oli pyytänyt Kruununkylän lennonjohdon kautta Vaasasta vapaata lentokorkeutta, mikä myönnettiin. Alin sallittu lentokorkeus Kruununkylä–Vaasa-reitillä oli 450 metriä. Tutkimusten perusteella kone oli kuitenkin ilmeisesti lentänyt koko matkan minimikorkeutta alempana, viimeiset 30 kilometriä Oravaisista alle sadassa metrissä. Miksi?

Kello 7.30 Vaasan lennonjohto oli ilmoittanut koneeseen, että sää Vaasassa oli muuttunut pilviseksi. Pikapuhelulla se sai kello 7.35 meteosta säätiedotuksen, jonka mukaan vaakasuora näkyvyys oli enää yksi kilometri. Tieto välitettiin koneeseen. Kaiken lisäksi näkyvyys saattoi lentokentän reunamilla olla vielä huonompi.

Perämies Halme vastasi: ”Säät tuli selväksi, parin minuutin kuluttua olemme Sepän (reitti)majakalla.”

Sen jälkeen koneeseen ei enää saatu yhteyttä. Kello oli 7.39.

DC-3-lentokonetyyppi oli Aeron käytetyimpiä työjuhtia 1950- ja 1960-luvulla. ©LK

Uhrit paloivat pahasti

Ensimmäiset auttajat ehtivät hylyn luo runsaat kymmenen minuuttia onnettomuuden jälkeen. Kone paloi liekeissä, jotka yltivät puiden latvojen tasalle. Ihmisääniä ei kuultu.

Useat uhrit olivat pahoin palaneet. Ohjaajien ruumiit olivat säilyneet paremmin kuin muiden, koska noin viiden litran vetoinen ohjaamon hiilihapposammutin oli räjähtäessään vaimentanut palamista.

Tutkijalautakunta selvitti, olisiko siipiin muodostunut onnettomuuden aiheuttavaa jäätä.

Jäätymismerkkejä ei kuitenkaan löydetty 12 metrin päähän singonneesta oikeasta siivestä. Koneessa ei myöskään ollut sellaisia jälkiä, joista oli voitu päätellä sen iskeytyneen puihin ennen putoamistaan.

Uhrien hengityselimistä tai verestä ei liioin löydetty mitään, mistä olisi voinut päätellä, että koneessa olisi syttynyt tulipalo. Ajatus pakkolaskusta oli suljettava pois, koska laskusiivekkeet olivat sisäänkäännettyinä.

Salaperäinen henkilö – häiritsikö joku lentäjiä?

Ohjaamon ja matkustamon välisestä tavaratilasta löytyi ruumis, mikä aiheutti tutkijalautakunnalle ylimääräistä päänvaivaa. Olisiko kyseinen henkilö siirtynyt ohjaamoon ja kenties häirinnyt lentäjien työskentelyä?

Henkilön tiedettiin helposti puuttuneen asioihin, jos hän suinkin katsoi sellaiseen olleen aihetta. Olisiko hän mennyt ohjaamoon ottamaan selvää, miksi lennettiin niin matalalla ja joutunut sanaharkkaan lentäjien kanssa?

Henkilön nimeä ei mainita tutkijalautakunnan raportissa. Tämä on ymmärrettävää, koska nimen myötä olisi alkanut pyöriä valtava huhumylly. Mitään rikosta ei pystytty osoittamaan, ja pelkkä olettamus mahdollisesta syyllisyydestä ei ollut riittävä syy nimen julkaisemiseen.

Tutkijalautakunta pohti myös, olisiko kapteeni Hattinen tahallaan ohjannut koneen syöksymään maahan. Mitään vihjettä sellaiseen ei löydetty, kun selvitettiin, millainen oli ollut lentäjien mielentilaa lentoa edeltäneenä iltana Kokkolassa.

Lentäjät maistissa – alkoholia veressä yli 1,5 promillea

Viimeisen radioyhteyden jälkeen kone oli ylittänyt Koivulahden peltoaukeamat noin 50 metrin korkeudessa – tai jopa vieläkin alempana, minkä jälkeen se oli tehnyt jyrkän kaarron vasemmalle. Tutkijalautakunnan mukaan se oli saman tien joutunut niin sanottuun ylivedettyyn tilaan, jossa nopeus pienentyi ja ilman virtaus siivistä sekä ohjainpinnoista irtosi.

Viime hetkellä kapteeni Hattinen oli vielä yrittänyt korjata tilanteen työntämällä kaasut täysin auki, jolloin kone oli joutunut alkavaan syöksykierteeseen. Puiden ja oksien katkeamistavasta päätellen se oli pudonnut alas vasen siipi edellä ja kierähtänyt vielä ympäri.

Lennon aikana oli tahallisesti ja aiheetta rikottu määräyksiä lentämällä liian matalalla. Lentäjien fyysinen ja henkinen kunto eivät olleet valvotun yön ja nautittujen väkijuomien takia normaaleja. Kumpikaan ei olisi saanut lähteä lennolle.

Ruumiinavauksessa otettujen näytteiden perusteella todettiin, että Hattisella oli veressään alkoholia ainakin 2,0 promillea ja Halmeella 1,56 promillea.

Tutkijalautakunta haastatteli myös useaa kymmentä Aeron lentoperämiestä, joiden mukaan Hattista pidettiin jonkin verran keskinkertaista parempana lentäjänä mutta tarkkana ja vaativana esimiehenä.

Vain harvoissa tapauksissa Hattinen oli liikennelentäjänä ja hyvän näkyvyyden vallitessa lentänyt määrättyä lentokorkeutta matalammalla.

Lähde: Tutkijalautakunnen tutkintaselostus – DC-3 tyyppisen lentokoneen OH-LCC maahan syöksyminen Koivulahdella 3.1.1961.

Maaliskuun alkupuolella 1930 kaksi seikkailunhaluista nuorta naista keikkui Atlantin aalloilla. Ahvenanmaalaiset siskokset Sally ja Aili Salminen olivat matkalla kohti suurta tuntematonta, New Yorkia. He olivat nousseet laivaan Göteborgissa.

Ailia odotti heila Atlantin takana, ja hän oli saanut houkuteltua 24-vuotiaan isosiskonsa Sallyn mukaan. Sally oli jo varhain päättänyt elättää itse itsensä ja olla riippumaton avioliitosta.

Nuoren siirtolaisen henkilötodistus vuodelta 1930.

Talvella 1930 Yhdysvaltoja ja koko maailmaa ravisteli yhä edellisenä syksynä tapahtunut pörssiromahdus. Nuorille pohjoismaalaisille naisille New Yorkissa riitti kuitenkin töitä rikkaiden perheiden palvelijoina.

Sallykin teki vuosia kotiapulaisen töitä: siivosi, laittoi ruokaa ja hoiti lapsia. Kotitaloustyönsä ohessa hän kirjoitti romaanin Katrina, joka voitti suuren ruotsinkielisen romaanikilpailun ja julkaistiin 1936.

Kolmena seuraavana vuonna Salmiselle ehdotettiin jopa Nobelin palkintoa. Sen sai kuitenkin toinen suomalainen, Frans Emil Sillanpää, vuonna 1939.

Kaikki suomalaiset tietävät Sillanpään. Salminen sen sijaan on lähes unohdettu koko kirjallisuushistoriastamme, vaikka hän teki merkittävän kirjallisen uran. Syynä ovat etenkin suomenruotsalaiset aikalaiskriitikot, jotka käytännössä lyttäsivät Salmisen tuotannon.

”Ei tarvitse kuin lukea hänen kirjojaan ymmärtääkseen, että kriitikot olivat väärässä”, sanoo ahvenanmaalaissyntyinen, Ruotsissa asuva tutkija ja toimittaja Ulrika Gustafsson, joka kirjoittaa Salmisesta elämäkertaa.

Suomessa Salmisen on ”löytänyt” kirjailija Juha Hurme, jonka uusi suomennos Katrinasta ilmestyy toukokuussa 2018 . Hurmeen mielestä kyseessä on poikkeuksellinen kertoja.

”Sally Salminen on rohkeiden aiheiden valitsija ja saaristonraikas feministi. Yhdellä määreellä kuvattuna ihana kirjailija”, Hurme sanoo.

Poikkeuksellinen oli myös Salmisen elämä – todellinen tuhkimotarina.

Ahvenanmaan Vårdöstä Ruotsin kautta New Yorkiin

Sally Salminen syntyi 1906 Vårdössä, joka on saarista muodostuva kunta Ahvenanmaan itäpuolella. Hän oli perheen yhdestätoista lapsesta järjestyksessä seitsemäs. Perheen pienviljelijäisä kuoli Sallyn ollessa seitsenvuotias.

Lapset kävivät vain kansakoulun, eikä varaa ollut esimerkiksi kirjoihin. Silti perheen lapsista peräti neljä päätyi kirjalliselle uralle.

Sallyn isoveli Albin tutustutti sisarukset August Strindbergin teoksiin, ja koulussa taas luettiin Sakari Topeliusta. Sally ihmetteli päiväkirjalleen, miksi Topeliuksen Maamme-kirjassa kerrotaan niin vähän Ahvenanmaasta.

Ehkä se kirvoitti halun kirjoittaa itse omasta elinympäristöstä.

Ulrika Gustafsson on tutustunut Salmisen varhaisiin päiväkirjoihin, jotka tämä lahjoitti Maarianhaminan kirjastolle ennen kuolemaansa. Saatekirjeessään Salminen kuvasi olleensa lapsena ”alaluokan yksilö, jolla oli epätavallisen voimakas tarve kouluttautua”.

Kouluttautuminen ei kuitenkaan ollut taloudellisesti mahdollista, ja Ahvenanmaalla Salminen ei nähnyt itselleen muuta tulevaisuutta kuin sen, jonka hän oli päättänyt välttää: perheenäidin elämän.

Ennen New Yorkiin lähtöä Salminen teki vuosia kotiapulaisen töitä Ruotsissa – se oli jo kielenkin vuoksi itsestään selvä valinta. Gustafssonin mukaan Salminen myös tunsi nuorena itsensä enemmän ruotsalaiseksi kuin suomalaiseksi ja oli pettynyt, kun Kansainliitto päätti, että Ahvenanmaa kuuluu Suomelle.

Suomalaisuuttaan ja Suomea hän piti kuitenkin myöhemmin esillä muun muassa talvisodan aikana.

Kotiapulaisen ahdistus ja alati vaihtuvat perheet

Sally Salmisen New Yorkin vuodet olivat täynnä kovaa työtä ja turhautumista. Elämäkertakirjassaan Min amerikanska saga Salminen kirjoittaa nuoren, älykkään ja kunnianhimoisen naisen ahdistuksesta kotiapulaisena vaihtuvissa perheissä.

Sally Salminen 1930-luvun alussa New Yorkissa. Salminen vietti miljoonakaupungissa kuusi vuotta siirtolaisena, kotiapulaisen töissä. © HISTORIAN KUVAKOKOELMA / MUSEOVIRASTO

Vaikka Salminen oli kotoisin köyhistä oloista, hän ei ollut nöyrä ja alistuva vaan pikemminkin korostetun omanarvontuntoinen ja ylpeä. Salmista loukkasi se, miten alentuvasti häntä palvelijana kohdeltiin. Toisaalta se nosti sisua ja pakotti kohti päämäärää: hänestä oli muuhunkin kuin kyökkipiiaksi.

Salminen alkoi kirjoittaa Katrinaa sängynkulmalla istuen iltaisin, kun päivällisastiat oli pesty. Hän käytti kirjoittamiseen myös iltapäivien taukoja, minkä vuoksi hän joutui ostamaan elämänsä ensimmäisen kellon, ettei myöhästyisi päivällisen valmistamisesta. Lopulta kirjoittaminen vei kaikki vapaahetket, ja tekstiä syntyi vaikka metrolaiturilla seistessä.

Maaliskuussa 1936 Salminen lähetti puhtaaksikirjoitetun käsikirjoituksensa Holger Schildtsin kustantamoon Helsinkiin osallistuakseen Schildtsin sekä ruotsalaisen Wahlström & Widstrandin yhdessä julkistamaan romaanikilpailuun. Pelkästään paketin lähettäminen maksoi yhdeksän ja puoli dollaria; summa oli Salmiselle niin iso, ettei hän uskaltanut kertoa sitä kenellekään.

”Ystäväni olisivat olleet sitä mieltä, että minulla on ruuvi löysällä”, Salminen kirjoittaa elämäkerrassaan.

Muutaman kuukauden kuluttua Salminen sai tietää kirjeitse, että Katrina oli rankattu niiden tekstien joukkoon, joista voittaja valittaisiin. Elokuun viimeisenä päivänä 1936 Salminen kutsuttiin puhelimeen. Atlantin takaa oli tullut sähkösanoma, jonka sisällön Salminen kuunteli palvelijoiden käytävällä puolipimeässä: onnittelut ykkössijasta.

Salminen irtisanoutui, matkusti takaisin Eurooppaan ja heittäytyi heti kirjalliselle uralle.

Piianpäivät olivat kertaheitolla ohi.

Liikaa realismia

Katrina on romaani naisesta, joka muuttaa Pohjanmaalta Ahvenanmaalle merimiehen vaimoksi – ja huomaa tulleensa huijatuksi niukkaan ja kovaan elämään. Hän ei kuitenkaan köyhyydessäkään suostu luopumaan arvokkuudestaan.

Kirjan ilmestyttyä kritiikki oli aluksi innostunutta, ja sekä Suomen että Ruotsin media hehkutti myös Sally Salmisen elämäntarinaa.

Suomessa Katrina sai toisenkin kirjallisuuspalkinnon, ja Ruotsissa kaksi akatemian jäsentä ehdotti Salmiselle Nobelia kolmena vuonna.

Mutta soraäänet ilmestyivät pian, ja ne tulivat läheltä. Suomenruotsalaisissa arvioissa Katrinaa moitittiin samoista asioista, joista sitä oli aiemmin kiitetty, kuten kansankuvauksesta. Romaani ei istunut suomenruotsalaiseen kirjalliseen perinteeseen, jossa realismia ei pidetty kiinnostavana.

”Se vaikutti merkittävästi siihen, miten Salminen otettiin vastaan”, Ulrika Gustafsson sanoo.

Takaisin Ahvenanmaalle muuttanut Salminen ei siitä lannistunut vaan antautui täysillä ja kunnianhimoisesti kirjailijan työhön. Se, ettei hän suostunut jäämään kirjalliseksi kuriositeetiksi vaan halusi vakavasti otettavaksi tekijäksi, ilmeisesti ärsytti hänen arvostelijoitaan entisestään.

Salmisen toinen romaani Pitkä kevät (1939) käsittelee esikoisteosta psykologisemmin naisen sielunelämää ja tarpeita. Kirjaa kiitettiin Ruotsissa ja Tanskassa, Suomessa arviot olivat nihkeitä.

Juutalainen suojattina

Talvisodan sytyttyä Sally Salminen matkusti Helsinkiin ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Sotakirjeenvaihtajana hän teki yhteistyötä jo aiemmin tapaamansa tanskalaisen taidemaalarin Johannes Dührkopin kanssa.

Sally Salmisen ja Johannes Dührkopin avioliitto oli kahden itsenäisen taiteilijan kumppanuutta. © OSVALD HEDENSTRÖM / HEDE-FOTO / LK

Salminen ja Dührkop avioituivat 1940 ja muuttivat Kööpenhaminaan. Myöhemmin Salminen kuvasi sitä tyypilliseksi sota-ajan äkkiavioliitoksi. Kahden taiteilijan liitto kuitenkin kesti, ja kosmopoliitti pariskunta työskenteli rinta rinnan ja matkusteli ympäri Eurooppaa.

Omia lapsia Sally ei miehensä kanssa saanut. Tanskan natsimiehityksen aikana he suojelivat erään juutalaisperheen poikaa ottamalla hänet kasvatikseen ja uskottelemalla, että poika on heidän biologinen lapsensa.

Salminen julkaisi seitsemäntoista teosta, joista vain kuusi on suomennettu.

Sally Salminen kuoli Kööpenhaminassa 1976. Hän julkaisi uransa aikana seitsemäntoista teosta ja kirjoitti lisäksi tarinoita aikakauslehtiin ja radioon sekä lehtiartikkeleita, joissa hän otti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Ulrika Gustafssonin mielestä Sally Salminen oli uraauurtava naisen elämän kuvaaja niin romaaneissaan kuin elämäkerrallisissa kirjoissaan. Kirjallisuushistoriastamme Salminen on jäänyt sivuun siksi, että kriittisistä aikalaisarvioista muodostui pitkäksi aikaa totuus, jota ei kyseenalaistettu.

Katrinan uusi suomennos antaa tuoreen mahdollisuuden nykylukijoille päättää itse.

’I have a dream” (Minulla on unelma). Ihmisoikeustaistelija Martin Luther Kingin sanat ovat jääneet elämään. Unelma liittyi Yhdysvaltojen mustan väestön tasa-arvoon valkoisten kanssa.

Kingin sanoja ja puhetta kuunteli elokuussa 1963 Washingtonin suuressa ulkoilmakokouksessa yli neljännesmiljoonaa ihmistä.

Martin Luther Kingin tiestä kohti unelmaa tuli raskas. Hänen johtamansa mustien kansalaisliikkeen väkivallattomat protestimarssit muuttuivat usein painajaisiksi. Newsweekin toimittajan Marshall Fradyn raportti pienestä floridalaisesta St. Augustinen kaupungista oli karu:

”Valkoinen väkijoukko vetäisi esiin rengasavaimia, baseballmailoja, rautakettinkejä ja loikki karjuen pensasaitojen yli, joiden suojassa mustat marssijat kompuroivat mykän, epäuskoisen kauhun vallassa.”

Vuonna 1967 King suunnitteli köyhien marssia Washingtoniin. Liittovaltion olisi investoitava vuosittain 30 miljardia dollaria köyhyyden poistamiseksi. Köyhien marssin vaatimus oli kuin hyökkäys Yhdysvaltain taloudellisia rakenteita vastaan.

Martin Luther King ei ollut enää turvassa – jos oli ollut ennenkään.

Martin Luther Kingin kuuluisin viesti ”I have a dream” (Minulla on unelma) jäi elämään jälkipolville. © AOP

Martin Luther King oli pettynyt mies

Vuoden 1968 helmikuussa sattui Memphisin kaupungissa poikkeuksellinen murhenäytelmä.

Kaksi roska-auton alla sadetta pitänyttä työntekijää joutui vahingossa sen hydrauliseen silppuriin. Memphisin alipalkatut mustat puhtaanapitotyöläiset marssivat kaupungintalolle. Jokaisessa heidän kantamassaan kyltissä oli sama teksti: ”Minä olen ihminen.”

Se oli Memphisin elämänmenoa toista kuukautta sotkeneen lakon lähtölaukaus.

Martin Luther King saapui avustajineen Memphisiin maaliskuun 28. päivä. Hän osallistuisi suureen mustien protestimarssiin. Tunnelma oli puolin ja toisin äärimmäisen jännittynyt. Sitten tapahtui jotain odottamatonta:

Nuoremmat marssijat iskivät säpäleiksi julisteensa ja käyttivät niitä aseina. Ilmassa lenteli kiviä ja tyhjiä pulloja. Näyteikkunoita rikottiin ja kauppoja ryösteltiin. Poliisi turvautui kyynelkaasuun, susikoirat haukkuivat.

Mellakointi oli niin rajua, että New Orleansista Chicagoon kulkeva matkustajuna ei sinä päivänä pysähtynyt lainkaan Memphisin päärautatieasemalla.

King tajusi olevansa hengenvaarassa. Avustajiensa painostamana hän vetäytyi pois marssijoiden joukosta. Hotellissaan hän makasi täysissä vaatteissa peittojen alla ja seurasi televisiosta tapahtumien kulkua.

King oli äärimmäisen pettynyt sekä itseensä että omaan väkeensä. Hän oli luikkinut pakoon, ja omat olivat pettäneet hänet – ensi kertaa.

Martin Luther Kingin oma periaate ei järkkynyt: ”Vaikka Yhdysvaltain jokainen musta alkaisi kannattaa väkivaltaa, minä sanon, että se on väärin.”

Motellin huone numero 306

Huhtikuun 4. päivä King oli jälleen Memphisissä. Nyt hän asui avustajineen vaatimattomassa mustan perheen pitämässä motellissa. Siellä hän oli yöpynyt lähes aina kaupungissa käydessään. Motellin toisessa kerroksessa oli numero 306, joka oli Kingin vakiohuone. Huoneen numero ei ollut mikään salaisuus.

Suuren osan päivästä voimakkaan migreenin vaivaama King käytti neuvotteluihin mustien radikaalinuorten kanssa. Uuden mahdollisen protestimarssin oli sujuttava ilman mellakointia ja väkivaltaa.

Toiseen motelliin vastapäätä Kingin majapaikkaa oli majoittunut vankilasta karannut taparikollinen James Earl Ray.

Mustia syvästi vihaava Ray oli ostanut kiikarikiväärin. Välimatkaa motellien välillä oli kuutisenkymmentä metriä.

Lehdissä oli kirjoitettu Kingin palaavan huhtikuun alussa Memphisiin. Rayn kylpyhuoneesta oli suora näkymä Kingin parvekkeelle.

Hieman ennen iltakuutta King astahti parvekkeelle ja alkoi keskustella alhaalla parkkipaikalla olevien avustajiensa kanssa.

Laulusolisti Ben Branchille hän huikkasi, että laula minulle illalla Precious Lord, Take my Hand ja laula se kauniimmin kuin koskaan.

”Nyt se on tapahtunut”

Kuullessaan laukauksen Kingin luottomies Ralph Abernathy ryntäsi kylpyhuoneesta parvekkeelle.

King oli lennähtänyt taaksepäin vasemmalle seinää vasten. Kädet olivat heilahtaneet sivuille niin kuin hän olisi riippunut ristillä. Hän makasi parvekkeen lattialla jalat hieman koukussa. Luoti oli murskannut hänen alaleukansa ja tunkeutunut syvälle kaulaan.

James Earl Ray oli painanut kiikarikiväärinsä liipaisinta.

Martin Luther King murhattiin Lorraine-motellin parvekkeella. © AOP

Abernathy kumartui Kingin puoleen, joka yritti liikuttaa huuliaan mutta pystyi vain katsomaan. Pari viikkoa myöhemmin Abernathy kertoi: ”Tuntui kuin hän olisi puhunut silmillään, ja ne sanoivat: Se on tapahtunut, nyt se on tapahtunut…”

Yli sadassa kaupungissa syntyi väkivaltaisia mellakoita. Pääkaupungissa Washingtonissa paloi satoja taloja, toistatuhatta ihmistä sai vammoja. Yhdysvaltain armeijan joukkoja määrättiin suojelemaan Valkoista taloa.

Martin Luther Kingin muistomarssi järjestettiin mellakoiden murjomassa Washingtonissa. Newsweekin toimittaja Marshall Frady oli jälleen paikalla:

”Kulkue eteni tihkusateessa ohi talonraunioiden, katottomien seinien ja lasittomina ammottavien ikkuna-aukkojen. Jonkin ajan kuluttua pitkin kulkuetta alkoi kiiriä laulu: voimistuva, aavemainen veisuu ja kättentaputus, kun väkijoukko lauloi samoja uljaita hymnejä kuin kaikilla marsseilla ja kaikissa joukkokokouksissa. Kuulosti melkein kuin marssijat olisivat yrittäneet herättää Kingin henkiin.”

Martin Luther Kingin lähes 100 000 hengen hautajaissaatto kulki Atlantan keskustan läpi huhtikuun 9. päivänä. Ruumisvaunua veti Yhdysvaltojen mustan väestön vuosisataista raadantaa symboloiva muulipari. © AOP

 James Earl Ray ja väärennetty passi

Poliisit löysivät James Earl Rayn tyhjästä huoneesta kartan. Siinä oli lyijykynällä ympäröity muun muassa Kingin käyttämän motellin paikka. Erään läheisen kauppaliikkeen ovensyvennyksestä he löysivät kiväärin, joka hieman myöhemmin tunnistettiin murha-aseeksi.

Ray pääsi pakenemaan Memphisistä. Hänen onnistui siirtyä Kanadaan, missä hän hankki väärennetyn Kanadan passin. Saman tien hän osti lentolipun Lontooseen, mistä hänen tarkoituksensa oli jatkaa valkoisten hallitsemaan Afrikan maahan Rhodesiaan, nykyiseen Zimbabween.

Jostakin Rayn oli täytynyt saada rutkasti rahaa. Mistä? Keneltä? Ja miksi?

FBI:n levittämä James Earl Rayn etsintäkuulutus sormenjälkineen ja kuvineen. © AOP

FBI:n tutkijat tekivät tarkkaa työtä. Rayn käyttämästä murha-aseesta ja kartasta löydettyjä sormenjälkiä verrattiin yli 50 000 etsintäkuulutetun sormenjälkiin. Ne olivat yhteneväiset kortin numero 702 sormenjälkien kanssa. Kortti oli James Earl Rayn.

Yksi Rayn entinen sellikaveri kertoi poliisille, että Ray oli sanonut joskus siirtyvänsä Kanadaan. FBI:n miehet alkoivat tutkia viimeisimmän vuoden aikana Kanadassa myönnettyjä passeja. Niitä oli yli 250 000. Yhdessä oli selkeästi Raytä muistuttava kuva, mutta passi oli annettu nimellä Ramon George Sneyd.

Väärän herra Sneydin kuva lähetettiin kaikkiin Englannin satamiin ja lentokentille. James Earl Ray pidätettiin Heathrown lentokentällä ja palautettiin kotimaahansa. Pakomatka oli kestänyt hieman yli kaksi kuukautta.

Maaliskuun alussa 1969 Ray tunnusti murhanneensa Martin Luther Kingin. Hän sai 99 vuoden vankilatuomion. Myöhemmin hän perui tunnustuksen, mutta se ei muuttanut mitään. Ray kuoli vankilassa 70-vuotiaana huhtikuun lopulla 1998.

Tietty epäselvyys jäi kuitenkin leijumaan tapahtuman ylle. Toimiko James Earl Ray täysin yksin, vai saiko hän jostakin tukea ja kannustusta teolleen?

Lähteet: Marshall Frady: Martin Luther King jr; Lennart Pehrson: Martin Luther King; Emrah Sütcü: Murhaaja pakeni yli Atlantin (Historia-lehti nro 18/2014); Milton Viorst: Fire in the Streets: America in the 1960s.

Belfastin lähiöiden muuten harmaata katukuvaa värittävät poliittiset seinämaalaukset.

Sävy on sotilaallinen, jopa uhkaava.

Protestanttien lähiöissä kuvastoon kuuluvat lojalistijengien tunnukset.

Katolilaisten seinämaalauksia hallitsevat brittivaltaa vastustavan Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA:n marttyyrit ja Irlannin itsenäisyystaistelu.

”Maalaukset olivat takavuosina paljon sotaisampia. Niistä on vähitellen tulossa taiteellisempia ja pehmeämpiä. Toki militarismia esiintyy edelleen”, kertoo ihmisoikeusjuristi Padraig Ó Muirigh.

Belfastin graffititaiteilijat osoittavat itsepäisesti tukeaan joko terroristijärjestöksi luokitellulle IRA:lle tai järjestäytyneen rikollisuuden piiriin luettaville unionistien ja lojalistien jengeille, kuten UDA:lle ja UVF:lle.

”Kun militaristinen maalaus korvattiin jalkapalloilija George Bestiä esittävällä teoksella, sen päälle maalattiin jengejä tukeva teos”, Ó Muirigh kertoo.

Padraig Ó Muirigh kasvoi kahdeksanmetrisen rauhanmuurin varjossa.

Kielletty puheenaihe

Padraig Ó Muirigh selvittää työkseen Pohjois-Irlannin konfliktin 1969–1998 aikaisia, ratkaisematta jääneitä henkirikoksia.

Arka aihe on tuottanut kuraa niskaan ministeritasoa myöten.

”Brittivaltaa tukevat unionistit ja lojalistit ovat hyökänneet kimppuuni sosiaalisessa mediassa. Varsinkin Belfastin keskustassa tulee suoraa suullista palautetta.

”Isäni oli poliittinen vanki ja IRA:n jäsen. Jotkut sanovat, etten voi sen takia toimia asianajajana. Oikeistolainen media kannustaa tällaiseen”, Ó Muirigh kertoo.

”Mediassa meitä syytetään IRA:n kätyreiksi. Tällainen on lisääntynyt viime kuukausina.”
– Padraig Ó Muirigh

Joitakin konfliktivuosina 1969–1998 Pohjois-Irlannissa palvelleita brittiläisiä sotilaita vastaan on nostettu syytteitä murhista.

Vanhimmat tapaukset ovat liki 50 vuoden takaa. Osa epäillyistä tekijöistä on kuollut.

Vuonna 2013 Pohjois-Irlannin yleinen syyttäjä John Larkin sanoi BBC:n haastattelussa, että konfliktin aikaisten murhien tonkiminen täytyisi lopettaa.

Tuolloinen pääministeri David Cameron antoi takaisin täydeltä laidalta ja sanoi Larkin vaimentamisyritysten edustavan vaarallista ajattelua.

Myötämielisemmät halusivat ymmärtää Larkinin tarkoittaneen mahdollisuutta armahduksiin.

Nykyiselle pääministerille Theresa Maylle konfliktin aikaisten rikosten tutkiminen on punainen vaate.

May on syyttänyt Ò Muirighin ja muiden ihmisoikeusjuristien ahdistelevan brittisotilaita.

Brittimedioista juristien arvostelussa on kunnostautunut erityisesti The Sun.

”Mediassa meitä on kutsuttu provo-juristeiksi. Provo-etuliite viittaa nimeen Provisional IRA, eli meitä syytetään IRA:n kätyreiksi. Tällainen on lisääntynyt viime kuukausina.”

Konfliktivuosien puolisotilaallisia lojalistijengejä ylistetään peittelemättä. UFF eli Ulster Freedom Fighters oli UDA:n eli Ulster Defence Associationin yksi osa.

Taloja poltettiin

Padraig Ó Muirigh pysäköi autonsa Bombay Streetille, joka on kahdeksan metriä korkean rauhanmuurin varjossa.

”Kasvoin Länsi-Belfastissa ja hakeuduin opiskelemaan oikeustiedettä, koska näin paljon laittomuuksia eikä kokemukseni Pohjois-Irlannin brittihallinnosta ollut lainkaan positiivinen.”

Ó Muirighin isoisä työskenteli telakalla, joka oli unionistien ja lojalistien eli brittivaltaa kannattavien protestanttien kotikenttää.

”Isoisä oli katolilainen ja sai potkut. Olen nähnyt paljon syrjintää. Se, että joku virkamies on katolilainen, ei tarkoita yhtään mitään. Hän voi silti olla unionisti.”

Länsi-Belfastin Bombay Street, josta kaikki alkoi 1969, kun lojalistit sytyttivät katolilaisten koteja tuleen. Väkivalta sai Padraig Ó Muirighin isä liittymään IRA:han.

Bombay Street on juuri se paikka, josta Pohjois-Irlannin konflikti alkoi 1969 ja jonne se loppui 1998. Ó Muirighin lapsuudenkoti oli viereisellä Kashmir Roadilla.

”Ennen kuin muuri pystytettiin, lojalistit tulivat katolilaisten asuttamalle Bombay Streetille ja polttivat useita taloja, myös sen, jossa isoisäni asui. Poliisit katsoivat vierestä, kun taloja poltettiin.”

Padraig Ó Muirighin isälle tuhopoltot olivat elämän käännekohta.

”Monet nuoret vannoivat, että tämä ei saa tapahtua enää uudestaan. He lähtivät mukaan rähinöintiin. Heistä tuli aikansa tuotteita.”

Muutaman korttelin päässä on kirkko, jossa Ison-Britannian ja Irlannin tasavallan edustajat kävivät 1980-luvulla salaisia rauhanneuvotteluita. Yhteensä 3 600 ihmisen hengen vienyt konflikti päättyi virallisesti vasta pitkänperjantain rauhansopimukseen 10.4.1998.

Tasavaltalaista katutaidetta Belfastissa. Ulsterin eli Pohjois-Irlannin vaakuna on sijoitettu Irlannin tasavallan maakuntien rinnalle.

Ensikosketus protestantteihin

Padraig Ó Muirigh syntyi ja kasvoi konfliktin keskellä.

”Potkin jalkapalloa rauhanmuuria vasten. En ollut eläessäni tavannut yhtään protestanttia, vaikka asuin kymmenen jaardin päässä heistä. Juttelimme kyllä ja heitimme kiviä muurin yli, mutta emme kohdanneet. Se oli hullua.”

Ensimmäinen kohtaaminen protestanttien kanssa jäi ikuisesti mieleen. Elettiin vuotta 1987 ja Ó Muirigh oli 10-vuotias.

”En ollut eläessäni tavannut yhtään protestanttia, vaikka asuin kymmenen jaardin päässä heistä.”
– Padraig Ó Muirigh

”Pääsin mukaan toimintaan, jossa kutsuttiin nuoria vierailulle Yhdysvaltoihin. Ideana oli viedä heidät pois Belfastista vähäksi aikaa. Asuimme paikallisissa perheissä. Se oli kesäaikaa, kun lojalistit järjestivät marssejaan.”

Ó Muirigh istui protestanttipojan vieressä kuuden tunnin lentomatkan Belfastista New Yorkiin.

”Se oli ainoa keskusteluni protestantin kanssa ennen aikuisuutta. Seuraava kerta oli parikymppisenä. Opiskelin yliopistossa ja pelasin kelttiläistä jalkapalloa… tai sitten se oli rugbypeli, en muista ihan tarkkaan.”

Lakiopinnot Ó Muirigh aloitti samoihin aikoihin, kun Pohjois-Irlannin konflikti virallisesti päättyi. Töitä riitti niin asiakkaiden kuin omien asenteiden kanssa.

”Kun valmistuin, olin oikeuskäsittelyissä paljonkin tekemisissä poliisien kanssa. Oma kokemukseni poliiseista oli ollut hyvin negatiivinen. Perhettäni oli häiritty. Muistan, kun olin pieni ja sotilaat tunkeutuivat kotiimme tekemään ratsiaa. He solvasivat äitiäni.”

UDA eli Ulster Defence Association oli yksi lojalistien puolisotilaallisista jengeistä, joka taisteli 1969-1998 Irlannin tasavaltalaisarmeijaa vastaan.

Belfastin rauhanmuurit eivät sulje asukkaita aitausten sisään.

Länsi-Belfastin aita on suora, useamman kilometrin mittainen.

Sen tehtävänä on lähinnä helpottaa poliisin työtä, hidastaa rettelöivien porukoiden liikkumista lähiöstä toiseen ja vähentää houkutusta paiskoa kiviä ja muuta rompetta naapurin puolelle.

Padraig Ó Muirighin elämässä muurit ovat olleet ennen kaikkea henkistä laatua.

Nyt 41-vuotiaan juristin nuoruudessa katolilaisten mukuloiden ei vain ollut tapana kaveerata protestanttien kanssa.

”Urheilu mursi minun muurini. Nykyisin ammattini on sellainen, että ylitän tuon muurin joka päivä. Edustan oikeudessa sekä protestantteja että katolilaisia – niin unionisteja kuin republikaanejakin.”

Seinämaalaus Shankill Roadilla osoittaa kunnioitusta lojalisti Big Bill Campbellille, joka järjesti kolme pommi-iskua Skotlannissa 1977–1979 katolilaisten suosimiin pubeihin. Terroristien ylistäminen sotasankareiksi ei ole Belfastin katutaiteelle mitenkään tavatonta.

Väkivalta korvien välissä

Jos Irlanti on kansakuntana pieni, Pohjois-Irlanti on vielä pienempi.

Pienessä maassa voi joutua töihin sellaisen ihmisen kanssa, joka on syyllistynyt väkivaltaan omia läheisiä kohtaan.

”Isäni oli 16-vuotias, kun rähinä alkoi Bombay Streetilla. Isä kertoi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä IRA:han. Hänet vangittiin ilman oikeuden päätöstä 1970-luvun alussa.”

Padraigin isä vapautettiin vuonna 1975, vangittiin uudestaan 1981 ja vapautettiin taas 1987. Tuleva juristi oli 10-vuotias, kun isä vihdoin pääsi pois vankilasta.

”Monet nuoret siellä, mistä minä tulen, olivat vankilassa tai kuolivat. Monet konfliktissa kasvaneet hakeutuivat ammatteihin, joihin he eivät muuten olisi päätyneet, kuten juristeiksi tai opettajiksi.”

Itä-Belfast kuuluu lojalisteille. Ei jääne kenellekään epäselväksi.

Terrorin 30 vuotta

Vuosina 1969–1998 yhteensä 3 600 ihmisen hengen vaatinut konflikti ei ollut sotaa samassa merkityksessä kuin lähihistorian maailmansodat.

Enemmän se muistutti etnistä terroria tai rikollisryhmien välienselvittelyä, jossa vastapuolet ja rintamalinjat olivat epäselvät.

Väkivaltaisimpana vuonna 1972 tapettiin 480 ihmistä eli 31 jokaista 100 000 asukasta kohti. Yhdysvaltojen suurkaupunkien murhatilastoihin verrattuna tämä oli joko paljon tai vähän.

Ulsterin punainen käsi on unionistien ja lojalistien suosima historiallinen symboli. © Miikka Järvinen / Otavamedia

New Yorkissa tapettiin alkuvuonna 2018 vuotuiseksi keskiarvoksi muutettuna kaksi ihmistä 100 000 asukasta kohti, suunnilleen saman verran kuin Lontoossa.

Yhdysvaltojen väkivaltaisimmassa suurkaupungissa Baltimoressa taas tapettiin viime vuonna 56 ihmistä 100 000 asukasta kohti.

New Yorkin lähihistorian väkivaltaisimpana vuonna 1990 kaupungissa surmattiin 2 245 ihmistä eli 31 jokaista 100 000 asukasta kohti, saman verran kuin Pohjois-Irlannin konfliktin synkimpänä vuonna 1972.

Pohjois-Irlannin kolmen vuosikymmenen väkivalta oli etnisin ja uskonnollisin perustein harjoitettua terroria, johon syyllistyivät niin Irlannin yhtenäistymistä kannattanut Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA kuin brittivaltaa puolustaneet unionistit ja lojalistitkin.

Kuolonuhrien lisäksi on syytä muistaa, että aseellisissa yhteenotoissa ja pommi-iskuissa haavoittui lähes 50 000 ihmistä.

Suurin osa konfliktin uhreista oli siviilejä, jotka eivät olleet mukana aseellisessa vastarinnassa.

Erityisen kipeäksi asian tekee se, että liipaisinta painoi myös Ison-Britannian armeija, joka antoi unionisteille ja lojalisteille aseita ja katsoi näiden väkivaltaa sormien läpi.

”Terroria oli kaikilla puolilla, mutta täytyy muistaa, että myös valtio tappoi. Jopa 10-vuotiaita poikia ammuttiin”, Ó Muirigh huokaa.

Belfastin uudempi poliittinen katutaide ottaa kantaa myös ilmastonmuutokseen ja eriarvoisuuteen. Protestanttien ja katolilaisten kahtiajako menettää merkitystään, joskin hitaasti.

Katutaide on osa rauhanprosessia

Sotaisan katutaiteen syvempi merkitys alkaa avautua Ó Muirighin tarinan kautta.

Menneisyyden käsittely on konfliktin kokeneille psykologisesti tärkeää. Graffitit ovat yksi tapa tiedostaa historialliset tosiasiat.

”Ei se mene niin, että tässä on raja, jossa entinen loppuu ja aloitat alusta. Katso Espanjaa, jonka sisällissota (1936–1939) vaikuttaa edelleen. Samoin Irlannin sisällissota melkein sata vuotta sitten. Muisti on ihmeellinen asia.”

Historianläksynsä lukenut Ó Muirigh on tietoinen myös Suomen sisällissodasta, jonka tapahtumia ruoditaan edelleen.

Gertrude Star F.B. -soittokuntaa ylistävä maalaus on täynnä brittiläistä ja unionistista symboliikkaa, mutta ilman aseita ja puolisotilaallisten jengien tunnuksia.

Ó Muirigh ei halua tuomita edes sotaisinta katutaidetta.

”Ihmisten täytyy saada ilmaista itseään. Maalauksia ja muistomerkkejä tarvitaan. Sekä tasavaltalaiset että lojalistit voivat niiden kautta muistaa omia kuolleitaan. Niiden tarkoitus on rauhanomainen.”

”Meidän täytyy muistaa, että monet ihmiset ovat menettäneet läheisiään, ja näitä tunteita täytyy saada ilmaista.”

Belfastin katutaiteen teemoista löytyy IRA:n ja lojalistijengien ohella myös paljon ensimmäisen ja toisen maailmansodan muistomerkkejä, samoin viittauksia sadan vuoden takaiseen Irlannin itsenäisyystaisteluun.

Vuosi vuodelta enemmän mukaan on ujutettu rauhan ja yhtenäisyyden sanomaa julistavia teoksia. Soittokuntia ja jalkapallojoukkueita unohtamatta.

”Muistelulle ja ihmisten tunteille pitää antaa tilaa, mutta kenenkään ei pidä tuntea oloaan uhatuksi militarististen maalausten takia. Se tasapaino on hyvin herkkä asia. Konfliktin ratkaisun yksi osa on sen muistaminen. Se on osa rauhanprosessia ja merkki siitä, että sota on ohi.”

Repikää muurit alas! Belfastin katutaide muuttuu seinä kerrallaan rauhanomaisempaan suuntaan.

Punaiset tarvitsivat täydennystä harvenneisiin riveihinsä ja Punaisen Kaartin Keskisen rintaman esikunta julisti yleisen ja pakollisen sotaväenoton ja mobilisoitumisen toimeenpantavaksi 17.-19. huhtikuuta 1918.

Partiot kiersivät punaisissa käsivarsinauhoissaan hihoissaan pitkin kyliä ja ottivat riveihinsä löytämänsä 18-50-vuotiaat miehet.

Parikymmentä Vehkalahden Kannusjärven-kylän miestä ei kuitenkaan halunnut punaisten joukoissa rintamalle.

”He eivät myöskään osallistuneet sotaan valkoisten puolella”, kertoo lähes kolme vuosikymmentä puolustusvoimissa työskennellyt, iittiläinen insinöörikomentajakapteeni  Ilmo Suurnäkki.

”Koska he eivät tahtoneet sotia, heidän ainoa vaihtoehto oli paeta.”

Navetan ylisiltä kuusikkoon

Kannusjärveläisten johtajana toimi paikallinen seppä, maanviljelijä ja saarnamies Erik Tykkä.

Hän oli Kannusjärvellä syntyneen Ilmo Suurnäkin isoisän isä. Samassa ryhmässä oli myös Tykän poika ja Suurnäkin isoisä Ilmari Tykkä ja hänen veljensä.

”Kannusjärvellä on aina pidetty yhtä. Sotaa paenneet miehet eivät halunneet nostaa aseitaan oman tuttuja miehiä vastaan”, Suurnäkki kertoo.

Punaisten Haminan seudulta värväämiä ja löytämiä miehiä kuljetettiin junalla Kouvolaan rintamalle ja osa heistä päätyi niihin punaisten ryhmiin, jotka etsivät seudulta valkoisten joukkoja. Punaisten käskyjä vastaan niskuroineet miehet taas päätyivät ”silmälläpidon alaisiksi” työpalveluun.

Sotaa paennut parinkymmenen miehen joukko piiloutui ensin paikallisen maatilan navetan ylisille. Parin päivän piileskelyn jälkeen miehet suuntasivat kuitenkin metsään.

”Talon emäntä pelkäsi, että piilo paljastuisi punaisille eivätkä miehet halunneet vaarantaa talon väkeä”, Suurnäkki kertoo.

Kannusjärven kyläläisiä ja kylältä lähtöisin olevia kokoontui ”Pakokivelle” tismalleen sata vuotta sisällissodan tapahtumien jälkeen. © Ilmo Suurnäkki

Piilopaikalla tulet sytytettiin vain öisin

Kevät tuli vuonna 1918 varhain. Punaisten etsintäpartioita pakoileva miesjoukko saattoi kulkea huoletta, koska lumettomaan maahan ei jäänyt jälkiä.

Sopiva, tiheän kuusikon suojaama piilopaikka löytyi kuitenkin vain vajaan puolen kilometrin päästä siitä navetasta, missä miehet olivat aiemmin lymyilleet.

Kallionkupeeseen rakennettiin havumaja ja tulta pidettiin varmuuden vuoksi vain öisin, ettei savu olisi paljastanut metsäkaartilaisten olinpaikkaa.

Kannusjärveläisillä metsäkaartilaisilla oli mukanaan aseita, mutta he olivat valmistautuneet vain puolustamaan itseään eivätkä käymään vihollisen kimppuun.

Suurnäkki korostaa, että metsäkaartilaiset ovat eri asia kuin käpykaartilaiset, jotka pakenivat toisen talvi- ja jatkosotien aikana rintamilta.

”Sisällissodassa kannusjärven metsäkaartilaiset osoittivat rohkeutensa kieltäytymällä sotimasta.”

Kotikylän naiset ja nuoret toivat vaaraa uhmaten miehille ruokaa metsään.

”Jos joku punakaartin määräystä rikkonut olisi jäänyt kiinni, hänet olisi vangittu tai mahdollisesti ammuttu saman tien.”

Kiväärinpistin kaiversi muiston kallioon

Kannusjärveläinen miesryhmä vietti metsässä parisen viikkoa.

Aikansa kuluksi Erik Tykkä kihnutti kiväärinpistimellä kallioon sanan ”Pakolaiset.”

”Kaiverrus on yhä ajankohtainen. Myös tänä päivänä ihmiset joutuvat eri puolilla maailmaa pakenemaan sotaa”, Ilmo Suurnäkki toteaa.

Kannusjärveläiset vetäytyivät metsään 20. päivänä huhtikuuta 1918 ja pääsivät palaamaan koteihinsa 4. toukokuuta, jolloin valkoiset olivat jo valloittaneet Haminan kaupungin ja lähettäneet partioita lähiseuduille.

Haminan lähistöltä löydettiin neljä ”oletettua punaista”, joista kolme teloitettiin ja yksi pääsi pakoon.

Metsäkaartilaiset eivät ampuneet metsässä oloaikanaan yhtään laukausta eivätkä osallistuneet millään tavalla sotatoimiin.

”Heihin ei myöskään kohdistettu kostotoimia. Metsästä tultuaan miehet jatkoivat arkista elämäänsä ja aloittivat pelloillaan toukotyöt.”

Kannusjärveläiset viettivät kallion kupeessa yönsä samanlaisissa olosuhteissa kuin metsäkaartilaiset vuonna 1918. © Ilmo Suurnäkki

Sisällissodan jälkeen muistokivi 

Pari vuotta sisällissodan päättymisestä Erik Tykkä kokosi Kannusjärveltä talkooporukan ja metsäkaartilaisten piilopaikkaan kallion kupeeseen pystytettiin suuri kivi.

Se tunnetaan ”Pakokivenä.”

Perjantaina 20. huhtikuuta 2018 kannusjärven kyläläisiä ja kylältä lähtöisin olevia, mutta nykyään muualla asuvia kokoontui ”Pakokivelle” ja he viettivät kallion kupeessa yönsä samanlaisissa olosuhteissa kuin metsäkaartilaiset sata vuotta aiemmin.

Se oli kunnianosoitus metsäkaartilaisille ja samalla kannanotto rauhan puolesta.

Ilmo Suurnäkin mukaan syyllisiä sisällissotaan ja sodan aikana tapahtuneisiin tekoihin on enää turha hakea.

”Me elämme nyt sovinnon aikaa eikä meidän pidä antaa menneisyyden raskaiden muistojen rikkoa tätä sovintoa.”

Vappuna tulee kuluneeksi sata vuotta Toivo Kuulan murhasta Viipurin Seurahuoneella. Seura-lehdessä Kuulan murhaa muisteli 50 vuotta sitten mies, joka näki säveltäjän ampumisen.

Seuran 17.4.1968 julkaistussa jutussa arvellaan, että mies oli tuolloin tapahtuman ainoa vielä elossa oleva silminnäkijä.

Silminnäkijä kertoi säveltäjä Toivo Kuulan ampumisesta Seura-lehdessä huhtikuussa 1968. © Otavamedia

Hän on syntyperäinen viipurilainen, joka jo varttuneena nuorukaisena koki Viipurin vainokevään kaikkine järkytyksineen, joista kuitenkin Toivo Kuulan tapaus oli murheellisin. Hänen isänsä Pekka Miettinen toimi Viipurin kaupunginteatterin vahtimestarina.

Teatteri oli kylki kyljessä Seurahuoneen kanssa. Vahtimestari perheineen asusti portin vieressä sijaitsevassa puutalossa ja oli hänen tehtävänään kaupungin puolesta kaikin puolin huolehtia teatteritalosta, jota vuokrattiin myös eri seuroille ja yhdistyksille.

Toivo Kuula eteläpohjalaisten kansanlaulujen keräysmatkalla vuonna 1906. Alavudella 1883 syntynyt Kuula kutsuttiin viipurilaisen orkesterin kapellimestariksi 1916. © Otavamedia

Omaa lähempää nimeään ei kertojamme halua tässä yhteydessä mainittavan.

”Minä olen huomannut, että niitä tapauksia yhä kaivellaan myös sensaatiomielessä. Sellaisessa en haluaisi olla mukana, mutta muuten kerron kyllä kaiken minkä muistan. Olinhan sentään jo 18-19 vuoden ikäinen piirustuskoululainen kapinakeväällä, ja korvat ja silmät toimivat täydellä tehollaan,” hän sanoo.

Säveltäjän luja leuka ja herkät sieraimet

Seuran haastattelema mies kertoo, että punakaartilaiset veivät hänet kerran kuulusteltavaksi sodan loppuvaiheessa. Hän kuitenkin pääsi kotiin selitettyään opiskelevansa taidetta eikä sen vuoksi ollut liittynyt kaartiin.

Huhtikuun lopulla tilanne kiristyi, kun punaiset olivat menettäneet Tampereen ja Helsingin. Teatterin vahtimestari oli jutun mukaan etsinyt pahimman varalle piilopaikan teatterin näyttämön alta.

Perhe piti nyt alituista vahtia kadun ja ulkomaailman tapahtumista. Kertojamme muistelee jännityksen kasvaneen päivä päivältä. Puhelinlinjoissa tapahtui jokin sekaannus, koska he saattoivat omasta puhelimestaan kuunnella punakaartilaisten keskusteluja keskuskasarmin ja Viipurin linnan välillä.

Minä kuuntelin usein, mutta joskus minua vähän hirvitti. Odotin vaan, että äkkiä joku siellä tokaisee: ”Mitäs se Miettisen poika siellä kuuntelee”.

Puheluista perhe pysyi perillä tapahtumista ja sai tietää punaisten päätöksestä jättää kaupunki. Punaisten puolustus murtui muutama päivä ennen vappua, ja valkoiset valtasivat Viipurin 28.-29. huhtikuuta 1918.

Viipurissa tapahtuivat sisällissodan pahimmat yksittäiset joukkomurhat. Tappion kynnyksellä punakaartilaiset surmasivat yli 30 henkeä Viipurin lääninvankilassa, ja vallattuaan kaupungin valkoiset teloittivat lähes neljäsataa venäläistaustaista viipurilaista.

Seuran juttu keskittyy kuitenkin säveltäjä Kuulan murhaan. Teatterin vahtimestarin poika näki Kuulan vapunpäivänä seuraamassa voitonparaatia.

”Tunsin hänet heti, vaikka emme lähempiä tuttavia olleetkaan. Kuulahan johti Musiikinystävien Orkesteria, joka kävi teatteritalolla harjoittelemassa kerran viikossa. Näin olimme nähneet Kuulan tulevan ja menevän moniakin kertoja. Muistan hänen olleen ehkä keskimittaa vähän lyhyempi. Hn oli olemukseltaan hyvin määrätietoisen ja tarmokkaan tuntuinen mies. Kasvonpiirteetkin kertoivat tarmosta, luja leuka ja herkät sieraimet. Tumma vahva tukka ja tummat tiukat silmät. Hän liikkuikin hyvin energisesti ja oli hillitysti pukeutunut.”

”Äkkiä tämä veti esiin pistoolin”

Lumi oli jo sulanut. Se oli kaunista kevättä ja ulkona oli epätavallisen lämmintä. Niinpä vahtimestarinkin perheessä valvottiin myöhään kevätiltaa ja ulko-ovi oli jopa pihamaalle auki. Ovelta näki portille päin. Pihalla oli muuten joitakin tykkejä; teatteritaloon oli tilapäisesti majoitettu patteri, jota johti itärintamalla ollut ja sotavankeudesta Suomeen tullut itävaltalainen majuri.

”Hei, älkää päästäkö sitä miestä kadulle!”

Toivo Kuula ja Alma Silventoinen vihittiin 1914. Avioliitto oli Kuulan toinen. Pariskunnalle syntyi tytär Sinikka keväällä 1917. © Otavamedia

Tämänsuuntainen äkillinen huuto pihalta hätkäytti kaikki Miettisen perheen jäsenet. Olihan ääniä kaiketi kuulunut pitkin iltaa, sillä Seurahuoneella tiedettiin jääkäriupseerien pitävän voitonkemuja, jollaisissa ei juuri suu tuppina istuskella…

Mutta tuossa huudossa oli kokonaan toinen sävy. Se oli kohdistettu portilla vartioivalle kiväärimiehelle. Huuto tuli kahden upseerin taholta, jotka juoksivat Seurahuoneen puolelta pihalle edellään kompuroineen miehen perässä.

Jos Toivo Kuula olisi ehtinyt siitä portista, ilta olisi ehkä päättynyt toisin ja suomalaisen musiikin historiassa olisi enemmän sivuja. Mutta kertojamme mukaan säveltäjä kompasteli pihalla oleviin pehmeisiin hiekkakasoihin ja kaatui. Takaa-ajajat juoksivat hänen luokseen.

”Me riensimme silloin ovelle katsomaan lähemmin mitä siellä tapahtui. Emme kyenneet kuitenkaan erottamaan, kuka siellä oli polvillaan maassa. Toinen perässätulijoista alkoi sitten vetää toista pois ja rauhoitella häntä. Mutta äkkiä tämä veti esiin pistoolin ja alkoi tähdätä maassa olevaa.”

Toinen huudahti: ”Älä ammu, se on se Jääkärin marssin säveltäjä!” No, siinähän hän oli väärässä. Ei Kuula sitä marssia säveltänyt, vaan Sibelius. Mutta siinä samassa meillekin selvisi kuka oli maassaoleva mies. Se oli Toivo Kuula!

”Sitten mies ampui. Muistaakseni hän ampui vain yhden kerran, jolloin Kuula heti nytkähti maahan. Sitten hänen vainoojansa poistuivat paikalta. Portin ulkopuolelta riensi pian paikalle sivullisia ja pian tulivat vaunut noutamaan Kuulaa, joka oli pahasti haavoittunut päähän. Mutta koko tapaus oli niin aavemaisen hirveä, että me emme meinanneet millään uskoa ja käsittää, että se oli lainkaan sattunut.”

Toivo ja Alma Kuula kävelyllä Helsingin Seurasaaressa 1914. © Otavamedia

Murha pilasi ilon sodan päättymisestä

Toivo Kuula kuoli vapunpäivän yön ampumisessa saamiinsa vammoihin Viipurin lääninsairaalassa 18. toukokuuta 1918.

Kuulan ampujaksi väitetty jääkärialiupseeri Pirinen oli tuolloin jo kuollut. Pirinen ammuttiin hänen yritettyään karata arestista, johon hän oli joutunut väkijuomien varastamisesta viipurilaisesta apteekista.

Murhaan vastuullisena pidettiin myös toista Kuulaa Seurahuoneen pihalle seurannutta jääkäriä, luutnantti Heikkaa. Tosin Seuran haastatteleman silminnäkijän mukaan Heikka oli yrittänyt estää ampujaa. Heikka hukkui ennen oikeudenkäyntiä vuonna 1921.

Ampuminen oli täysin turha tragedia, humalaisten kesken syntyneen riidan surkea päätös. Suojeluskuntamarssin säveltänyt Toivo Kuula oli piileskellyt punaisilta kaupungin ulkopuolella ja ottanut valkoiset vastaan vapauttajina.

Seuran keväällä 1968 haastatteleman silminnäkijän mukaan hänen setänsä, rautatievirkamies Iivari Miettinen oli Seurahuoneella juhlailtana. Jutussa tukeudutaan myös Jaakko Paavolaisen tuolloin tuoreeseen tutkimukseen vuoden 1918 poliittisista väkivaltaisuuksista.

Keskustellessaan lujassa nousuhumalassa olevien jääkärien kanssa Kuula joutui sanaharkkaan liikaa intoilleiden tyyppien kanssa.

”On täällä muutkin tehneet jotakin Suomen puolesta kuin jääkärit!” hän oli tokaissut.

Silloin jääkärien taholta oli alettu pistellä, että Kuula oli ”soitellut ryssille sillä välin kun jääkärit tappelivat”.

Tätä ei tulisella vaasalaisverellä varustettu säveltäjä sietänyt kuunnella. Hän oli alkanut hosua jonkinlaisella pienellä veitsellä raapaisten jääkäriä niskaan. Tällöin oli alkanut verenhimoiseksi käynyt karjunta ”ryssille soittajasta, joka vuodatti jääkäriverta”.

Kuulan ampumista nuorukaisena todistanut ”Miettisen poika” kertoi tapauksen järkyttäneen syvästi koko perhettä, erityisesti hänen isäänsä.

”Enkä sitä iltaa ole voinut minäkään unohtaa mielestäni. Viipurissa se oli niin raskas tragedia, että suuri osa sodan päättymisen ilosta tuntui aivankuin pilalle menneeltä.”

Alkuperäinen juttu on julkaistu Seuran numerossa 16/1968.

Perheeseen oli siunaantunut jo yhdeksän lasta, kun kuopustytär näki päivänvalon 4. marraskuuta 1916. Hän sai nimekseen Ruth Marianna.

Vanhemmat, Jacob ja Ida Mosko, olivat juutalaisia ja muuttaneet Yhdysvaltoihin Puolasta vuoden 1907 suuressa muuttoaallossa ja asettunut Denverin kaupunkiin Coloradoon.

Perheen alkuperäinen sukunimi Moskowicz lyhentyi jossain vaiheessa Moskoksi.

Jacob Mosko oli alun perin työskennellyt seppänä, mutta pian uuteen maahan muutettuaan hän onnistui hankkimaan itselleen kemikaalikaupan. Isän liikkeestä Ruth sai teini-ikäisenä ensimmäisen työpaikkansa.

Ruthin ollessa 19 hän muutti Hollywoodiin ja sai sihteerinpaikan Paramount-elokuvayhtiöstä. Pian perässä muutti myös hänen samanikäinen poikaystävänsä Isidor Elliot Handler, jonka Ruth oli tavannut 13-vuotiaana juutalaisille nuorille tarkoitetuissa tansseissa.

Molemmat jatkoivat myöhemmin opintojaan, Ruth Denverin yliopistossa ja Elliot – kuten miestä kutsuttiin – muotoilua Pasadenan taidekoulussa.

Avioliiton he solmivat vuonna 1938.

Mutta vuosi 1941 oli nuoren parin elämässä monella tavalla käänteentekevä.

Yhdessä yrittäjiksi

Toukokuussa 1941 syntyi pariskunnan ensimmäinen lapsi, tytär Barbara.

Tulevaisuuden kannalta merkittävää oli se, että Handlerit alkoivat tehdä työtä yhdessä ja perustivat ensimmäisen yrityksensä.

Elliot oli suunnitellut ja valmistanut uusista muovimateriaaleista huonekaluja ja kotitaloustarvikkeita, ja nyt kunnianhimoinen Ruth kannusti häntä valmistamaan niitä myös myyntiin. Ruth itse ryhtyi tomerasti myymään ja markkinoimaan tuotteita.

Neljä vuotta myöhemmin ja vuosi perheen toisen lapsen, Kennethin, syntymän jälkeen Elliot perusti uuden yrityksen yhdessä Harold ”Matt” Matsonin kanssa.

Yrityksen nimi oli Mattel. Tarinan mukaan nimi syntyi, kun perustajamiesten etu- ja sukunimien alut yhdistettiin.

Yritys valmisti aluksi valokuvakehyksiä. Sitten sivubisneksenä tuotantoon tulivat nukkekotien huonekalut.

Toinen osakas Harold Matson alkoi kuitenkin epäillä yrityksen mahdollisuuksia ja myi osakkuutensa Handlereille.

Tämän jälkeen yritys keskittyi yhä enemmän leluihin ja esimerkiksi lasten soittimiin; yrityksen ensimmäinen menestystuote oli lasten lelu-ukulele.

Mutta kesti vielä melkein kymmenen vuotta, ennen kuin Mattel iski kultasuoneen.

Barbie ja Ken saivat nimensä Ruth Handlerin lapsilta Barbaralta ja Kennethiltä. Tyylikäs pukeutuminen on aina ollut nukeille tärkeää. © MVPHOTOS

Barbien rinnat toivat pikkutyöille paremman itsetunnon

Ruth Handler näki usein, kun hänen tyttärensä Barbara leikki nukeilla ystäviensä kanssa. Leikkejä tarkkaillessaan hän teki tärkeän havainnon: pikkutytöt leikkivät mieluummin aikuisilla nukeilla kuin vauvanukeilla.

Hän tajusi, että tyttöjen oli tärkeää leikkiä mielikuvitusleikkejä, joissa he saivat kuvitella itsensä aikuisina naisina. Juuri tuo kuvittelu on tärkeä osa aikuiseksi naiseksi kasvamista.

”Uskoin, että pikkutyttöjen itsetunnon kannalta on tärkeää, että he leikkivät nukeilla, joilla on rinnat”, Ruth Handler sanoi myöhemmin.

Ongelma Barbaran nukkeleikeissä oli kuitenkin se, että 1950-luvun alkupuolella aikuiset nuket olivat paperinukkeja. Ne eivät kestäneet eivätkä vaatteet pysyneet niiden yllä.

Sitten Ruth sai idean.

Hän halusi luoda nuken, joka valmistettaisiin muovista. Nukella olisi aikuisen naisen vartalo ja kunnollinen, kankaasta valmistettu vaatevarasto.

Idea jäi muhimaan.

Vuonna 1956 koko Handlerin perhe teki lomamatkan Eurooppaan. Sveitsiläisessä kaupassa Ruth näki saksalaisen Bild Lilli -nuken, joka ei todellakaan ollut perinteinen pikkutyttöjen nukke.

Mutta Lilli oli juuri sellainen nukke, joka Ruthilla oli ollut mielessään, ja Handlerit ostivat sen oikeudet.

Mattelissa kaikki eivät kuitenkaan olleet varauksettoman ihastuneita povekkaaseen nukkeen. Epäilijät eivät uskoneet, että vanhemmat haluaisivat ostaa sellaisen lapselleen.

Mutta Ruth piti päänsä, ja maaliskuussa 1959 Barbie-nukke esiteltiin New Yorkin lelumessuilla. Nimensä nukke sai Ruthin tyttären Barbaran lempinimestä.

Barbie oli täydellinen isien nukke – markkinointi oli taitavaa

Barbieen epäilevästi suhtautuneet olivat aluksi oikeassa. Varhaisissa markkinatutkimuksissa erityisesti äidit inhosivat nukkea, jota eräs äiti kommentoi: ”Wow! Sehän on täydellinen isien nukke.”

Myös lelukauppiaat olivat aluksi epäileviä, koska Barbie oli niin erilainen kuin heidän aiemmin myymänsä nuket. Myynti ei ensin ollutkaan suurta, mutta kesään mennessä nukkea myytiin jo valtavia määriä. Taustalla oli Mattelin taitava markkinointi.

Yhtiö oli jo aiemmin aloittanut tv-mainoskampanjan, jossa uutta oli se, että leluja markkinoitiin ensimmäistä kertaa läpi koko vuoden. Barbie-nuken suosio kasvoi lopulta niin suureksi, että yritykseltä vei useita vuosia saada kysyntä ja tarjonta kohdalleen.

Vuonna 1967 Ruth Handlerista tuli Mattelin toimitusjohtaja. Hän joutui eroamaan tehtävästä vuonna 1974 talousepäselvyyksien vuoksi. Hän oli 58-vuotias.

Vuonna 1978 hänet tuomittiin sakkorangaistukseen ja 2 500 tunnin yhdyskuntapalvelukseen.

Mutta oikeuskäsittely ei ollut ainoa ongelma, sillä hän oli sairastunut vakavasti – ja elämä sai jälleen uuden suunnan.

Sairastettuaan rintasyövän Ruth Handler ei löytänyt mieleistään rintaproteesia. Hän kehitti sen itse. © ALLAN GRANT / GETTY IMAGES

Todentuntuinen rintaproteesi

Ruth Handlerilla todettiin vuonna 1970 rintasyöpä, ja hänelle tehtiin rinnanpoisto. Koska hän ei löytänyt mieleistään rintaproteesia, joka olisi ollut sekä mukava, todentuntuinen, kaunis ja helposti saatavilla, hän päätti kehittää sellaisen itse.

Hän perehtyi aiheeseen perusteellisesti keskusteluissa alan kauppiaitten ja rintasyöpäpotilaiden kanssa. Niin syntyi jälleen uusi yritys, joka valmisti aiempaa todentuntuisempia rintaproteeseja.

Ruth Handler markkinoi tuotetta ahkerasti ja kävi muun muassa henkilökohtaisesti sovittamassa rintaproteesin Yhdysvaltojen silloisen presidentin puolisolle Betty Fordille.

Ruth myi yrityksen vuonna 1991, mutta se toimii edelleen.

Ruth Handler kuoli 27. huhtikuuta 2002 paksusuolensyöpäleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Hän oli kuollessaan 85-vuotias.

Puoliso Elliot eli 95-vuotiaaksi ja kuoli sydänvikaan 21. heinäkuuta vuonna 2011.

Barbien vaiheita laajasti esittelevä näyttely Barbie – The Icon Suomen kansallismuseossa 27.4.–26.8.

Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin haluaa eroon kaikista poliittisista vastustajistaan. Ja heitähän 1930-luvulla riittää.

Vanhan kaartin poliitikot joutuvat tuomiolle vuosien 1937 ja 1938 suurissa puhdistuksissa. Ensimmäisen valeoikeudenkäynnin päätteeksi teloitetaan kaikki 16 syytettyä, toisen jälkeen kolmetoista seitsemästätoista ja kolmannen päätteeksi kaikki 21 syytettyä. Kaikki syytökset ovat keksittyjä.

Stalinin vastustajista on kuitenkin elossa sivistynyt älykkö Lev Trotski, puna-armeijan perustaja ja yksi vuoden 1917 vallankumouksen sankareita. Juuri häntä – ei Stalinia – on neuvostovaltion perustaja Vladimir Iljits Lenin kaavaillut seuraajakseen.

Pitkä maanpako alkaa Turkista

Norjalainen öljytankkeri Ruth purjehtii yli Atlantin valtameren. Eletään vuoden 1937 alkupäiviä. Aluksella on lastina vain merivettä tasapainottamassa kulkua.

Miehistön lisäksi laivalla on kolme matkustajaa: 58-vuotias Lev Trotski ja hänen vaimonsa Natalia Sedova sekä norjalainen poliisiupseeri Jonas Lie.

Trotski on ollut maanpaossa lähes kahdeksan vuotta: ensin pitkään Turkissa, sitten pari vuotta Ranskassa ja lopulta Norjassa, minne hän on saapunut vaimonsa kanssa kesällä 1935.

Kaiken aikaa Trotski on pelännyt, että Stalinin agentit yrittävät murhata hänet. Hän asuu vaimoineen ja lähimpine avustajineen Hoenfossin viehättävässä maalaiskaupungissa. Siellä he voivat elää jopa ilman vartijoita.

Trotski jatkaa Norjassa kirjallista toimintaansa. Hän nousee aamuisin kello kuusi, ryhtyy työhön ja lopettaa vasta myöhään illalla. Laaja teos Petetty vallankumous on raju hyökkäys Neuvostoliitossa vallitsevaa Stalinin byrokraattista itsevaltaa vastaan. Maa ei ole se tasa-arvoinen yhteiskunta, josta Trotski on unelmoinut.

Arbeiderbladet-lehden toimittajalle Trotski antaa haastattelun, jossa hän toteaa Stalinin pettäneen työväen. Stalin toteuttaa kommunismia vain yhdessä maassa, kun tavoitteena pitäisi olla kommunistinen maailmanvallankumous.

Norjan lehdet lainailevat eri maissa julkaistuja Trotskin kirjoittamia Stalinin vastaisia artikkeleita. Neuvostoliitto asettaa boikottiin sekä Norjan silakantuonnin että merirahtiliikenteen.

Turvapaikka löytyy Meksikosta

Trotski alkaa olla Norjan hallitukselle hankala vieras.

Enää Trotski ei saa kirjoittaa ajankohtaisista poliittisista aiheista eikä antaa haastatteluja. Lopulta hänet määrätään kotiarestiin.

Uudessa asuinpaikassa Oslovuonon pohjoisrannalla häntä vartioi kolmetoista poliisia. Joulukuun 18. päivänä 1936 umpeutuvaa turvapaikkaoikeutta Norjan hallitus ei uusi.

Trotski pelkää, että hänet siirretään jollekin Norjan hallitsemalle pohjoisen jäämeren saarelle. Pelko on turha. Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas myöntää hänelle turvapaikan. On aika lähteä pitkälle valtamerimatkalle öljytankkeri Ruthin matkustajana.

Natalia Sedova (vas.), Frida Kahlo, Lev Trotski ja Yhdysvaltain trotskilaisen liikkeen johtaja Max Schachtman tapasivat pian Trotskien Meksikoon saapumisen jälkeen. © MARY EVANS PICTURE LIBRARY / LEHTIKUVA

Kaneja ja kaktuksia tiilimuurin varjossa

Trotskit asettuvat Meksikossa kommunistisen mutta antistalinistisen taidemaalarin Diego Riveran taloon Coyuocánin pikkukaupunkiin. On vehreää ja suloisen lämmintä.

Trotskin ja Riveran vaimon, taidemaalari Frida Kahlon välille syntyy rakkaussuhde. Kahlo antaa Trotskille lempinimen: piochita, pikku pukki. Suhde viilenee, mutta Trotski ei enää halua asua Riveran talossa.

Hän muuttaa vaimonsa kanssa toukokuussa 1939 rakennukseen, jota ympäröi osin kymmenen metrin korkuinen tiilimuuri.

Trotski kirjoittaa joka päivä. Vapaa-aikanaan hän kerää kaktuksia talon puutarhaan. Siellä on myös hänen kanitarhansa. Kaneja on toistasataa. Hän hoitaa niitä pikkutarkan huolellisesti.

Taloudelliset huolet väistyvät, kun suuri amerikkalainen kustantaja maksaa etukäteen 5 000 dollaria Leninin elämäkerran kirjoittamisesta. Sopimukseen sisältyy myös Josif Stalinin elämäkerta eräänlaisena kansanpainoksena.

Pelot eivät hälvene talvisodan aikaankaan

Kevättalvella 1940 Trotski ottaa kantaa Suomen talvisotaan.

Puna-armeijan perustajana hän kritisoi Neuvostoliiton sodanjohtoa: se on kelvoton ja ammattitaidoton. Eräässä haastattelussa hän toteaa ironisesti, että Stalinin olisi pitänyt osata edes lukea kalenteria. Talvi on tulossa. Ei sotia pidä aloittaa talven kynnyksellä.

”Häpeällinen sota ja sen päätöksenä mätä kompromissi”, Trotski kiteyttää.

Meksiko on kaukana Neuvostoliitosta, mutta Trotskin pelot eivät hälvene. Hän muistaa erään vuoden 1926 politbyroon kokouksen, jossa hän oli solvannut Stalinia kommunistisen puolueen ja vallankumouksen haudankaivajaksi. Kokouksen jälkeen puolueen keskuskomitean jäsen Georgi Pjatakov on vetänyt Trotskin syrjemmälle:

”Koskaan hän ei anna anteeksi sanojanne, ei teille, ei lapsillenne, ei lapsenlapsillenne.”

Lev Trotski oli suosittu puhuja ja kansankiihottaja kotimaassaan lokakuun vallankumouksen jälkeisinä 1920-luvun vuosina. © MVPHOTOS

Kiivas tulitus yllättää kesken unien

Eräänä maaliskuun iltana vuonna 1939 kolme miestä on koolla Josif Stalinin työhuoneessa Kremlissä.

Stalinin lisäksi mukana ovat salaisen poliisin NKVD:n johtaja Lavrenti Berija ja osastopäällikkö Pavel Sudoplatov.

Berijan mukaan trotskilaisuuden ydin on murskattava. Stalin jatkaa sanomalla sen, minkä Berija jättää sanomatta: ”Jos Trotski hoidetaan pois päiviltä, trotskilaisuus on tuhottu.” Stalin lisää vielä: ”Trotski on eliminoitava. Ryhtykää työhön.”

Stalin on saanut kuulla Trotskin levittävän huhuja, että hän olisi myrkyttänyt Leninin. Kaiken lisäksi Trotski aikoo kirjoittaa hänen elämäkertansa!

Runsas vuosi myöhemmin 24. toukokuuta Trotski ja Natalia heräävät kesken uniensa rätinään ja paukkeeseen, jota Trotski unenpöpperössä luulee ilotulitukseksi.

Parinkymmenen miehen ryhmä on riisunut vartiopoliisit aseista ja tunkeutunut taloon. Kiivas tulitus kohdistuu Trotskien makuuhuoneen oviin ja ikkunoihin. Hyökkääjät poistuvat luulleen tehneensä selvää jälkeä. Natalia on kuitenkin vetänyt Trotskin yhteen makuuhuoneen nurkkaan, joka on kuolleessa kulmassa tulitukseen nähden.

Stalinin käskyttämä salainen poliisi ei luovuta

Murhayrityksen jälkeen Trotskin talon puuportti vaihdetaan teräsportiksi, vartiotorneja tulee kolme, muurin päälle kieputetaan piikkilankaa, työ- ja makuuhuone suljetaan yöksi kuuden sentin paksuisilla rautaovilla.

Stalinin käskyttämä salainen poliisi NKVD ei kuitenkaan luovuta.

Avainhenkilöksi tulee Trotskille sihteeritöitä tekevä Sylvia Ageloff, jolla on hyvät suositukset: hän on Amerikan trotskilaisen työväenpuolueen jäsen. Hän seurustelee nuoren miehen kanssa, jonka on oppinut tuntemaan nimellä Jacques Mornard, mutta jonka passissa on nimi Frank Jackson.

Varsin tavallisen näköinen Ageloff kummastelee välillä, miksi niin komea ja hienostunut nuori mies on kiinnostunut hänestä.

Ageloffin myötä Jackson hivuttautuu Trotskin tuttavuuteen. Hän vierailee niin usein talossa, aina kylläkin lyhyesti, että henkivartijat eivät tee hänelle enää ruumiintarkastusta.

Frank Jackson ei kuitenkaan ole miehen oikea nimi. Se on Ramón Mercader. Hän on Barcelonassa syntynyt espanjalainen. Hänen äitinsä Caridad Mercader on NKVD:n agentti. Äiti värvää agentiksi myös Ramónin, joka saa kutsun Neuvostoliittoon. Siellä hänelle annetaan opetusta salamurhien ja sabotaasien tekemisessä.

Lev Trotskin päivät alkavat olla luetut.

Lev Trotskin työhuone, jossa Rámon Mercader murhasi hänet elokuussa 1940. © MVPHOTOS

Jäähakun tappava isku

Lev Trotski herää hymyillen. Pitkään aikaan hän ei ole voinut yhtä hyvin. Kaksinkertainen annos unilääkettä on suonut pitkän ja rauhallisen unen.

On elokuun 20. päivä vuonna 1940.

Ramón Mercader, jonka oikeaa henkilöllisyyttä Trotski ei tiedä, saapuu hänen luokseen iltapäivällä kello 17.20. Mercaderilla on mukanaan Suomen talvisotaa koskeva artikkeli, jonka Trotski on luvannut tarkastaa. Aiheesta väitellään edelleen, vaikka sota on jo ohi: pitääkö trotskilaisten olla Suomen vai Neuvostoliiton puolella?

Päivä on kuuma, mutta Mercaderilla on käsivarrellaan päällystakki. Miehet siirtyvät Trotskin työhuoneeseen, jonka pöydällä on kaksi pistoolia.

Trotski alkaa pöytänsä ääressä lukea artikkelia. Mercader seisoo viistosti hänen takanaan. Hänellä on päällystakkinsa taskussa pistooli ja veitsi. Jostakin syystä hänellä on takin kätkössä myös teräväpäinen jäähakku. Mercader on harrastanut vuorikiipeilyä, joten hakku on hänelle tuttu väline.

Yhtäkkiä työhuoneesta kuuluu hirvittävä huuto. Mercader on iskenyt Trotskia jäähakulla päähän. Silmälasit ovat sirpaleina pöydällä. Trotski hoipertelee verissään. Henkivartijat ottavat Mercaderin kiinni ja alkavat hakata häntä. Natalia pyyhkii verta miehensä kasvoilta, itkee ja vaikertaa.

Ambulanssi vie Trotskin sairaalaan, missä hän vaipuu koomaan. Aivoissa on seitsemän sentin syvyinen haava. Trotski kuolee seuraavan päivän iltana.

Ramón Mercader saa 20 vuoden vankeustuomion. Hän ei tunnusta missään vaiheessa, että olisi toiminut NKVD:n käskystä. Hän on tehnyt murhan yksin, omista syistään. Vapauduttuaan vankilasta hän viettää vuoden Kuubassa ennen kuin siirtyy Neuvostoliittoon, missä hän saa Neuvostoliiton sankarin kunniamerkin.

Kunniamerkin on myöntänyt Josif Stalin.

Lähteet: Julian Gorkin: Mordet på Trotskij; Christer Pursiainen: Trotski; Ronald Segal: The Tragedy of Trotsky.

Yksi omenapuista on yhä jäljellä. Se ilahduttaa Antero Holmaa, 78.

Alun perin puita oli pihalla kolme. Sen Antero muistaa hyvin, koska hän oli niitä itse poikasena istuttamassa.

Omakotitalo sijaitsee Harjavallan keskustan kupeessa, toisella puolen jokea. Tämä on Anteron lapsuudenkoti, johon hän muutti talon valmistuttua vuonna 1950.

Nykyiset omistajat Ola Taipale ja Anna Hanhikangas tulevat terassille vastaan ja ohjaavat vieraat avaraan olohuoneeseen. He eivät ole tavanneet Anteroa ennen ja heitä kiinnostaa kuulla, mitä hänellä on kerrottavana.

Tällä talolla on nimittäin tarina, ja ja se on myös sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennuksen historiaa.

Samalla se on tarina isättömäksi jääneestä pojasta.

Sodan runteleman isän pulveripakkauksiin ei saanut koskea

Ensin isä oli koko ajan poissa. Sitten kun hän viimein oli kotona, hän oli hyvin sairas.

Antero Holman isä Kustaa Salminen oli ammatiltaan opettaja. Anteron syntyessä välirauhan aikana vuonna 1940 perhe asui Kihlangin koululla Muoniossa.

Kustaa sairastui ilmeisesti jatkosodan alussa Kiestingissä tuberkuloosiin. Sen jälkeen hän oli sotateollisuuden palveluksessa Oraksen tehtaalla Raumalla.

Sodasta palasi kotiin taudin ja taistelujen runtelema, katkera mies. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Antero ja hänen kaksi siskoaan ymmärsivät, että sairastumisen lisäksi isä oli jäänyt sodan aikana huumekoukkuun. Äidin rintamalle lähettämät vaatteet vain oudosti katosivat – luultavimmin isä vaihtoi niitä amfetamiiniin ja pervitiiniin – ja sodan jälkeen isällä oli kotona paljon pulveripakkauksia, joihin ei saanut koskea.

Vuonna 1946 perhe muutti Harjavaltaan Hiirijärvelle, mistä Kustaa sai opettajan paikan ja asunnon. Hän joutui kuitenkin sairautensa vuoksi asumaan erillisessä huoneessa ja viettämään pitkiä aikoja myös sairaalassa.

Anteron äiti Hilkka toimi miehensä sijaisena, ja sen lisäksi hän hoiti perhettä ja pientä karjaakin. Siksi tuntui järkevältä lähettää seitsenvuotias Antero syksyllä 1947 tätinsä luo Tampereelle, semminkin kun tädillä oli melkein saman ikäinen poika.

Omasta perheestä kuukausiksi eroon joutuminen oli kokemus, jonka herättämistä tunteista Antero vapautui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Eivät täti ja hänen miehensä pahoja olleet, mutta pieni ekaluokkalainen koki syvää ulkopuolisuutta.

Hänestä tuli näkymätön poika.

Sodan jälkeen oli kova asuntopula

Joulun 1947 jälkeen Antero sai jäädä kotiin, mutta yhteys isään oli katkennut. Kustaa oli tuolloin jo sairaalassa ja kuoli helmikuussa.

Anteron äiti sai hoitaa opettajan virkaa koululla vielä sen kevään, mutta sitten perheen oli lähdettävä koululta. Sotalesken statuksen saanut Hilkka Salminen päätyi 10-, 8- ja 4-vuotiaine lapsineen vuokralle pieneen asuntoon Harjavallan keskustaan. Hän sai töitä kunnanvirastosta kansanhuollon virkailijana.

Hilkka oli musikaalinen ja tykkäsi laulaa. Kuoroharrastuksen parissa hän tutustui ison Ollilan tilan väkeen sekä Pirkkalan koulun opettajaan Aili Lampiseen. Ailikin oli sotaleski ja kahden alakouluikäisen lapsen äiti. Saman kohtalon kokeneista naisista tuli nopeasti ystävykset.

Hilkka Salminen ja Aili Lampinen tontillaan ensimmäisen lautakuorman kimpussa. © TOMMI TUOMI

Myös Aili asui vuokralla pienessä asunnossa. Yhdessä naiset alkoivat etsiä perheilleen parempaa asuntoa.

Harjavallassa asuntopula oli kuitenkin aivan erityisen kova, sillä sinne oli sodan aikana siirretty turvaan kuparitehdas Imatralta. Pienen paikkakunnan väkiluku oli kaksinkertaistunut 1940-luvulla. Joka puolella rakennettiin.

”He rupesivat sitten miettimään, että voisivat yhdessä rakentaa talon”, Antero sanoo.

”Kaksi akkaa!”

Sotalesket tukkikerjuulla

Sopiva tontti löytyi Ollilan tilan mailta, ja Ailin arkkitehdiksi opiskellut veli teki taloon piirustukset. Raha ei ollut naisille ensisijainen ongelma, sillä kummallakin oli palkkansa sekä sotalesken eläke. Hilkalla oli lisäksi opettajan leskeneläke, ja taloa varten saatiin aravalaina.

Mutta pula-aikana kaikkea ei saanut rahallakaan. Elintarvikkeita säännösteltiin, tuhoutuneita koteja korjattiin ja uusia rakennettiin, kun perheet kasvoivat ennätysvauhtia.

Rakentamiseen ei yksinkertaisesti tahtonut saada tarpeeksi tarvikkeita. Etenkin puutavaraan oli pitkät jonotusajat. Mutta neuvokkaat sotalesket eivät malttaneet jäädä odottelemaan vuoroaan.

He keksivät lähteä tukkikerjuulle.

”Kun oli talvi ja metsätyöt meneillään, naiset saivat päähänsä, että kiertävät maalaistaloissa pyytämässä, voisiko jokaisesta talosta saada kaksi tai kolme tukkia. Kävivät kerjuulla ja saivat! Yllättävän paljon sitä tulikin, nämä kattoparrut taitavat olla sitä tavaraa”, Antero sanoo Ola Taipaleen ja Anna Hanhikankaan korkeassa olohuoneessa.

Sotaleskiä auttoi moni muukin. Tontin myynyt isäntä teki työmaalla traktorihommia, tuttu rakennusmestari järjesti betonia ja Hilkan lankomiehen suhteilla järjestyi esimerkiksi nauloja. Naiset palkkasivat kaksi kirvesmiestä, ja talkooapua saatiin muun muassa työkavereilta.

Perustuksia tehdessä jollekulle sattui mittavirhe, jota rakennusmestari kirosi raskaasti saapuessaan paikalle.

”Se sanoi, että helevetin akat, mistä te teette lisää betonia näihin päätyihin.”

Tuli kiire löytää riittävästi järeitä kiviä, joita voitiin upottaa betonin sekaan.

Ola ja Anna ovatkin ihmetelleet mittavirheestä johtuvaa, kummallista kymmensenttistä kielekettä keittiön ja eteisen seinässä.

Antero Holman lapsuudenkoti poikkeaa monin tavoin samaan aikaan rakennetuista rintamamiestaloista. Keskeltä asuntoa noustaan puoli kerrosta ylöspäin. Nykyiset omistajat Anna Hanhikangas ja Ola Taipale saivat kuulla Anterolta, että portaan kaide on alkuperäinen. © TOMMI TUOMI

Tyypillinen rintamamiestalo piti sisällän kaksi asuntoa

Kahden sotalesken rakentama talo herätti Harjavallassa huomiota myös ulkonäkönsä vuoksi. Tyypillisestä rintamamiestalosta sen erottaa esimerkiksi epäsymmetrinen katto.

Talossa oli kaksi erillistä asuntoa. Vuodenvaihteessa 1949–50 niihin muuttivat Hilkka Salminen ja Aili Lampinen lapsineen. Asunnoissa oli aikaansa nähden hyvin tilaa, noin 90 neliötä plus vinttikamari.

Kellarissa oli yhteinen sauna, johon oli tarkoitus kulkea omista pukuhuoneista. Se muutettiin heti ensimmäisen saunomisen jälkeen, kun Hilkka poltti pakaransa kiukaaseen. Hänen mielestään toisen pukuhuoneen ovi tuli sulkea ja kiuas siirtää sen eteen, ikään kuin turvallisempaan paikkaan.

Seuraavalla kerralla hän poltti takamuksensa uudestaan.

”Lampisen täti sanoi, että kyllä rouva Salminen saa nyt opetella pyllistelemään niin, ettei joka kerta osu kiukaaseen, sitä ei enää siirretä”, Antero kertoo.

Sotalesket hakivat taloonsa huonekaluja Porista, samanlaiset Artekin keittiönpöydätkin. Se tuntui kauhean hienolta. Talon lämmitystä hoidettiin vuoroviikoin, ja aluksi siinä oli paljon työtä, kun talo lämmitettiin kivihiilellä.

Äänieristys asuntojen välillä ei ollut paras mahdollinen. Kun Hilkka järjesteli pyykkejä omalla puolellaan ja ihmetteli ääneen, että kenenköhän lakana tämä mahtaa olla, niin Aili kysyi toiselta puolelta seinän läpi, että näkyykö siinä mitään kirjaimia.

Antero muistelee lapsuuttaan talossa kaksijakoisesti. Se oli toisaalta riemullista aikaa, mutta menneisyydestä kurkotti arvoitukseksi jääneen isän varjo, ja äiti oli omasta kohtalostaan usein surullinen ja katkera.

Ja sitten vielä Aili Lampinen sairastui.

Aili Lampinen ja Antero Holma vasta valmistuneen talon portailla. Pian Lampisen täti sairastui, ja Antero joutui kantamaan raskasta salaisuutta. © TOMMI TUOMI

Synkkä syksy 1952

Se oli Helsingin olympialaisten kesä 1952. Sotalesket olivat ehtineet asua talossaan kaksi ja puoli vuotta, kun Aili Lampinen alkoi saada vatsavaivoja. Syksyllä ne pahenivat, ja veli järjesti Ailin Helsinkiin Diakonissalaitokselle.

Kotona ei ollut vielä puhelinta, ja Antero lähetettiin usein soittamaan tai vastaamaan Helsingistä tulevaan puheluun.

Hän sai kuulla enemmän kuin 12-vuotiaan pojan siinä tilanteessa kuuluisi. Koko syksyn Antero kantoi raskasta salaisuutta: Aili oli kuolemansairas.

Hänen omat lapsensa saivat tietää sen vasta, kun pihatielle ilmestyi Ailin sisar mustissa vaatteissa. Lampisen täti oli menehtynyt syöpään.

”Muistan ikäni sen päivän. Koko syksy oli ollut hirveän synkkä. Se ilo, mitä oli ollut uudesta talosta, vaihtui pimeyteen”, Antero sanoo.

Lampisen lapset muuttivat isoäitinsä luo Jyväskylään, ja seinään taakse tuli uusia naapureita, ensin eräs maatalousteknikko perheineen, sitten kunnanjohtaja.

Anteron äiti ei huolinut uutta miestä rinnalleen vaan halusi pysyä itsenäisenä. Sukunimensä perhe vaihtoi Salmisesta Holmaksi 1950-luvulla vain sen vuoksi, että paikkakunnalla oli kaksi muutakin Hilkka Salmista, joiden kanssa postit menivät aina sekaisin.

Vintin perällä matala huone

Vinttikamariin vievät portaat ovat tutun jyrkät ja ahtaat. Perillä on matala huone, jonka katossa on edelleen alkuperäinen, ehjä pinkopahvi. Se saa siinä pysyäkin, sillä Ola ja Anna osaavat arvostaa vanhaa.

Tässä huoneessa Antero Holma vietti teinivuotensa.

”Kun olin keskikoulun viimeisellä luokalla, äiti sairastui rintasyöpään. Muistan, miten istuin täällä vintissä ja mietin, miten tässä käy.”

Vakava kuusitoistavuotias pohti, että on turvattava tulevaisuus ja päästävä kiireesti kiinni johonkin ammattiin. Äiti tervehtyi, mutta Antero oli jo päättänyt jättää lukion väliin ja hakeutua opettajaseminaariin.

Siinä vaiheessa hän oli tavannut tulevan vaimonsa Paulan. Tai oikeastaan hän oli tavannut Paulan jo kymmenvuotiaana, sillä tämä oli naapurin tyttö, tontin Hilkalle ja Ailille myyneiden Olliloiden tytär.

Kumpikin opiskeli opettajaksi, ja Antero kävi myöhemmin myös lukion. Pariskunta sai tyttären ja asettui Tampereelle, jonne Hilkkakin muutti 1977. Sotalesken oli vaikea luopua itse rakentamastaan talosta, mutta Harjavaltaan hän ei ollut koskaan oikein kotiutunut.

Antero ei vieraillut lapsuudenkodissaan yli neljäänkymmeneen vuoteen, ei ennen tätä keväistä päivää.

Lapsuudessaan hän sen sijaan on vieraillut monesti – oman päänsä sisällä.

Anteron lapsuudenkoti näyttää muuten samalta kuin ennen, mutta talon ulko-ovi on jossain vaiheessa siirretty avautumaan terassille. Talossa on edelleen kaksi asuntoa. © TOMMI TUOMI

Sotaorpous oli haava, jota häpesi pitkään

Kerran näkymättömäksi itsensä tunteneesta pojasta kasvoi mies, jonka oli vaikea sietää toisen heikkoutta. Ainakin silloin, jos se johtui hylkäämisestä lapsuudessa.

Kerran Anterolla oli oppilaana poika, joka oli avioeron jälkeen lähetetty lastenkotiin, kun veli sai jäädä äidin luo.

”Hän kävi sitä katkeruuttaan läpi, ja mun oli hirveän vaikea kuunnella sitä.”

Se kun oli Anteron omakin haava; perheestä erottaminen pienenä ja isän kuolema heti sen jälkeen. Sotaorpouttaan hän oli salaa hävennyt aina.

Nelikymppisenä Antero opiskeli ensin työnohjaajaksi ja sitten psykodraamaa opettajan työnsä ohessa. Psykodraamassa hän pisti kerran itsensä isänsä kanssa vastakkain tyhjän tuolin harjoituksessa.

”Haukuin hänet, että helevetin ukko häivyit elämästäni, kun olisin sinua tarvinnut. Vastasin itse isänäni, etten voinut sille mitään, se ei ollut minun valintani.”

Antero on kertonut tarinansa myös viime vuonna ilmestyneessä Antti Malisen ja Tuomo Tammisen kirjassa Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus). Se oli terapeuttinen kokemus, jonka jälkeen oli taas helpompi tarkastella omaa elämää ja ymmärtää itseään, sotaorpoa.

Ymmärtää isää, jonka sota sairastutti.

Ymmärtää äitiä – sotaleskeä, joka rakensi talon.

Kesä 1973 oli kuuma, tilastojen mukaan poikkeuksellisen lämmin. Helsinkiläinen basisti Olli Helander soitti silloin Rauli Badding Somerjoen bändissä ja muistaa, että hiki kostutti paidan kainalot jo ennen keikkaa, soittokamoja roudatessa.

Olli Helander oli basisti, joka soitti Rauli Badding Somerjoen orkesterissa.  © Tommi Tuomi / Otavamedia

”Vaatteita en ehtinyt vaihtaa illan aikana, koska oli vedettävä kolme keikkaa tiiviisti peräjälkeen. Oli se kyllä hikistä rokkia.”

45 vuotta sitten meininki keikkapaikoilla oli muutenkin erilaista kuin nykyään.

”Mitään kunnon peseytymismahdollisuutta ei ollut, puhumattakaan virvokkeista. Jotain tarjoilua oli Baddingille, mutta luulen, että hän joutui siitä itse maksamaan.”

Fiilaten ja höyläten oli ykkönen

Tuolloin 25-vuotias Badding oli ensimmäistä kesää tähti. Häntä tultiin keikkapaikoille ja tanssilavoille katsomaan kauempaakin. Huhtikuussa oli julkaistu Fiilaten ja höyläten -single, jonka suosio oli yllättänyt jopa levy-yhtiön. Heinäkuussa se oli Jokamiehen sävelradion suosituin levy.

Fiilaten ja höyläten oli käännöskappale, jonka tuottaja Atte Blom oli löytänyt Amerikan-matkaltaan edellisvuonna.

Somerjoen sooloura oli alkanut vuonna 1970 Mun sormuksein -singlellä. Sen jälkeen Badding oli tehnyt muun muassa tunnuskappaleen Risto Jarvan elokuvaan Bensaa suonissa ja levyttänyt Chuck Berryn ja Elvis Presleyn kappaleita.

Badding tahtoi kuninkaaksi

Baddingiä nelisen vuotta nuorempi Olli Helander muistaa tavanneensa laulajan jo ennen kesän 1973 yhteistyötä. Muutamaa vuotta aiemmin Helander soitti bassoa M.A. Nummisen luotsaamassa underground-yhtyeessä, jossa myös Badding esiintyi.

”Badding oli hirveän kiltti, hintelä poika, joka oli fantastinen laulaja. Silloin hänellä oli kunnianhimoa, hän halusi Suomen Elvikseksi, rokin kuninkaaksi.”

Rauli ”Badding” Somerjoki (oik) levyttää Finnvox-studiolla 28. tammikuuta 1974. Vasemmalla kitaristi Antero Jakoila ja pöydän ääressä istuu M. A. Numminen.  © Hans Paul / Lehtikuva

Helanderin mukaan Baddingin kunnianhimo näkyi päättäväisyytenä.

”Hänen olemuksensa oli kaksijakoinen. Ennen keikkaa hän ei puhunut, mutta halusi ehdottomasti esiintyä. Ehkä M. A. Numminen oli onnistunut luomaan häneen itsevarmuutta.”

Idoli oli väsähtänyt

Tilanne oli toinen vuoden 1973 keikkakesänä.

”Se oli hänelle jonkinlaista taantuma-aikaa, hän alkoi väsähtää.”

Väsymys näkyi muun muassa siten, että Badding oli haluton esiintymään. Joskus hän istui takahuoneessa juomassa ja bändin jäsenet kävivät vuorotellen häntä maanittelemassa lavalle. Aina hän ei tullut siltikään.

Joskus häntä haettiin kotoa tai Vanhan kuppilasta. Niinä kertoina auto odotti ulko-oven edessä lähtövalmiina. Bändin jäsenet ylipuhuivat Baddingiä ja hivuttivat häntä ovesta ulos.

”Pyytelimme, että tulisit nyt. Ja vakuuttelimme, että kannattaa lähteä. Samalla ohjasimme häntä lähemmäs ovea ja autoa.”

Keikat ja kiertueet oli sopinut manageri, mutta bändin piti huolehtia solisti paikalle.

”Hän ei olisi millään ilveellä halunnut lähteä keikalle. Jouduimme ikään kuin hoitamaan likaisen työn. Välillä tuli melkeinpä rikollinen olo, kun oli vietävä vastentahtoinen mies autoon. Hän ei vain osannut sanoa ei.”

Viisi tuntia yhtä soittoa

Rauli Badding Somerjoki halusi rokin kuninkaaksi. © Pekka Kuparinen

Niinä iltoina, kun Baddingiä ei kerta kaikkiaan saatu lavalle, yleisö piti lämmittää ilman laulajaa.

”En edes muista, kerroimmeko yleisölle siitä, että Badding ei ole tulossa lavalle. Eikä kai kukaan lopulta siitä niin välittänytkään, paikalle oli tultu pitämään hauskaa.”

Joskus yhtye joutui soittamaan jopa viisi tuntia putkeen, kuten erään kerran Kouvolassa.

”Soitimme, vaikka kamat alkoivat hajoilla ja sormenpäät olivat verillä”, Olli Helander kertoo.

”Muistan katselleeni rumpali Matti Kankkusen soittamista: hirveästä temposta jäi vähitellen joka toinen isku väliin. Hän ei jaksanut enää, vaikka taitava olikin. Piti jakaa tahtia vähän charliewattsmaisesti, jättää joka toinen isku ilmaan. Show’ta veti Timo Kojo, joka oli äärimmäisen hyvä siinä.”

Tytöt mikrofonin kimpussa

Vaikeassa tilanteessa yhtyeen jäsenet kehittyivät koko ajan.

”Orkesteri oli hirveän hyvä. Matti Kankkunen oli loistava rumpali. Timo Kojolla taas oli attityydiä. Kitaristi Hannu Oravisto tunnettiin paremmin näyttelijänä, mutta hän oli myös erittäin lahjakas muusikko.”

Maratonkeikkojen aikana soittajat oppivat ainakin improvisoimaan. Lisäksi Olli Helander mainitsee sen, että hän oppi pysyttelemään rauhallisena, sattuipa sitten ihan mitä vain.

Nimittäin mitä vain kyllä sattuikin. Keikkayleisö oli kiihkeää, ja keikat olivat odotettuja tapahtumia.

”Kun bändi astui lavalle, koko salin läpi humahti lämpöaalto. Yleisö oli niin kovasti odottanut ensimmäisiä tahteja.”

Baddingin kanssa kierrettiin joka puolella Suomea ja etenkin maalaispitäjissä suosio oli kova. Mutta riitti faneja Helsingissäkin.

”Työväentalolla Helsingissä mylläkkä oli aivan uskomaton”, Helander muistelee.

Tytöt repivät Baddingin mikrofonin johtoa niin, että mikki kirposi laulajan kädestä.

”Me Hannun (Oravisto) kanssa vaan soitettiin lujempaa. Hande sanoi, että laita kybälle! Ei ollut tarvetta keskeyttää, se hässäkkä ei ollut vaarallista vaan kaikilla oli hirveän hauskaa.”

”Nyt tehdään rokkenrollia!”

© Fred Ohert

Yhtye, jossa Olli Helander soitti, oli koottu kesän 1973 keikkoja varten. Baddingin edellinen keikkabändi oli ollut iskelmällisempi, mutta Fiilaten ja höyläten oli muuttanut yleisön odotuksia rokimpaan suuntaan.

”Kun minua pyydettiin bändiin, sanottiin, että Badding ei enää hissuttele, nyt tehdään rokkenrollia! Tosin silloin rokkenrollilla oli eri kaiku kuin nykyään. Se oli enemmän groovea, rytmimusiikkia.”

Esimerkkinä sen ajan rokkenrollista Olli Helander mainitsee Hurriganesin, jonka kanssa myös Badding bändeineen tuolloin kiersi maata.

”Ensimmäisestä tahdista viimeiseen mentiin täysillä. Siinä skenessä Hurriganes oli ykkönen Suomessa.”

Hauskanpidon ja taitavien soittajakavereiden vuoksi Olli Helanderkin alun perin lähti mukaan Baddingin keikkabändiin. Kokoonpanolle annettiin nimeksi Money.

”Money oli sellainen työnimi, vitsi. Nauroimme, että maniahan me halutaan. Vaikka emme me oikeasti sitä rahan takia tehneet.”

Seteleitä managerin laukusta

Rahaan kaikki kuitenkin kaatui.

Soittajille maksettiin huonosti. Helanderin mukaan mitään sopimuksia ei ollut, vaan liksaa tuli satunnaisesti.

”Yleensä keikan jälkeisenä aamuna saimme joitakin seteleitä. Manageri päätti, mikä oli sopiva määrä. Paksuin pinkka meni Baddingille.”

Manageri pyöri keikoilla mukana ja vahti rahakassia, välillä jopa kirjaimellisesti istui sen päällä.

Periaatteessa manageri hoiti raha-asiat, mutta soittajien omasta pussistakin meni kuluja. Esimerkiksi soittokamppeita soittajat joutuivat välillä vuokraamaan omista rahoista.

”Heinäkuussa vain tuli mitta täyteen. Meillä oli kyllä yksi apuroudari, mutta suurimman osan soittokamoista kannoimme itse. Pienet liksat menivät kamavuokriin.”

© Risto Vuorimies

Olli Helander ja Hannu Oravisto erosivat bändistä yhdessä tuumin, vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun olivat siihen liittyneet. Näin erosta kerrotaan vasta ilmestyneessä Badding-elämäkerrassa Kaita polku:

Oravisto ja Helander lähtivät omille teilleen Imatran ajojen yhteydessä järjestetyn esiintymisen alkajaisiksi. Vain kymmenen minuuttia ennen keikkaa miehet alkoivat tivaamaan heikoista keikkapalkkioista, mikä johti siihen, että he saivat Raulilta potkut.

Olli Helander myöntää, että niinhän siinä taisi käydä.

”Kiusantekoahan se oli, lähteä nyt juuri ennen keikan alkua. Mutta nuorena tuli tehtyä äkkinäisiä liikkeitä.”

Toiselle uralle

Money-bändistä lähdön jälkeen parikymppinen Helander mietti, että kannattaa hankkia jokin ammatti eikä laskea pelkästään musahommien varaan.

Ensin hän sai töitä rakennusalalta, sitten pääsi maalarikouluun ja innostui entisöinnistä.

Monen sattuman kautta Helanderista tuli kuitenkin luomuruokakaupan uranuurtaja. Vuonna 1981 hän perusti vaimonsa kanssa Helsingin Herttoniemeen Aduki-tukkuliikkeen, joka alkoi tuoda Suomeen luomutuotteita, kuten riisikakkuja ja soijamaitoja. Aluksi ihan kokeilun vuoksi, Helander huomauttaa.

”Suomessa päivittäistavarakauppa oli silloin ankeaa. Muualla Euroopassa oli biologisesti viljeltyjä tuotteita. Tapasin vaimon kanssa nuoria, jotka perustivat sampootehtaita tai viljelivät luomua. Ne samat kontaktit ovat käytössä edelleen.”

Baddingiä Helander ei enää koskaan tavannut kesän 1973 jälkeen, soittajakavereita kylläkin.

”Muusikon urasta ajauduin kauas. Olisi pitänyt olla käytettävissä ja tehdä sitä, mitä muut haluavat. En pystynyt sisäistämään musiikin tekemistä sillä tavalla.”

Monen ikäisensä lailla hän kuitenkin teki paljon töitä sen eteen, että sotien jälkeisestä Suomesta saatiin vapautuneempi ja eurooppalaisempi maa.

Ja bassoa hän soittaa edelleenkin vapaa-ajallaan ja omilla ehdoillaan.

Jo toinen Kennedy.

Kirjailija Outi Pakkanen muistaa yhä tarkalleen, kuinka voimakkaasti tieto Robert Kennedyn salamurhasta iski tajuntaan. Uutinen tavoitti kesätöihin Jugoslavian Zagrebiin matkanneen Pakkasen Gratzin kaupungissa Itävallassa.

”Istuimme ystäväni kanssa aamupalalla pensionaatissa, kun radiouutisissa kerrottiin senaattori Kennedyn kuolleen salamurhaajan luoteihin Los Angelesissa 6. kesäkuuta 1968”, muistelee Pakkanen.

”Mielen valtasi pelonsekainen hämmennys; ensin Martin Luther King ja nyt Kennedy. Ajattelin, että mihin tämä kaikki johtaa. Silloin idealismin suomut alkoivat karista silmiltä”, Pakkanen kertaa tuolloin 22-vuotiaan opiskelijanuoren tuntoja.

5. kesäkuuta: Yhdysvaltain presidentiksi kampanjoinutta Robert Kennedyä on juuri ammuttu kuolettavasti. © Everett / Lehtikuva

Hipit ja tankit

Vuosi 1968 oli 1960-luvun syvällinen vedenjakaja. Kyynelkaasut ja tankkien dieselhuurut haalistivat hippiliikkeestä versoneet rauhan ja rakkauden ihanteet.

Pariisissa mellakoivat opiskelijat aseistautuivat katukivin.

Suurkaupunkien katukuvaa värittivät jättimäiset Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset. Robert Kennedyn lisäksi ihmisoikeustaistelija Martin Luther King kohtasi salamurhaajan luodit. Hullun vuoden kuohut rantautuivat myös Suomeen.

”Maailma tuli iholle, niin hyvässä kuin pahassa”, Pakkanen kertoo.

Heikki Kahila seurasi ja juonsi uutisia läpi hullun vuoden 1968. © LEHTIKUVA

Uutisankkuri Heikki Kahilalle vuosi nostaa mieleen äärimmilleen kiihtyneen sodan Vietnamissa. Hän välitti historian ensimmäisen televisiosodan suomalaisten olohuoneisiin.

”Elin keskellä sitä uutis- ja kuvavirtaa päivästä toiseen, katsoin kuinka ruumiskasat kasvoivat”, hän kertoo.

Vietnamin sota herätti nuorissa voimakkaita sodanvastaisia tuntoja. Kesän 1968 aikana rautaesiriipun takana Tšekkoslovakiassa yritettiin rakentaa ”ihmiskasvoista sosialismia”. Elokuuhun mennessä tapahtumavirta kiihtyi.

Vietnamin sota oli ensimmäinen tv-sota, joka toi taistelut näkyville suoraan amerikkalaisten olohuoneisiin. © MVPHOTOS

Huoli Suomesta

Kansainvälisille nuorisofestivaaleille Sofiaan matkannut Ilkka Taipale muistaa elävästi, kuinka Tšekkolovakian kiristynyt tilanne heijastui Bulgarian pääkaupungin festivaalitunnelmiin. Jännitteet paikallisen turvallisuuspoliisin ja tšekkien delegaation välillä olivat käsin kosketeltavat.

”Tšekkien kirjallinen aineisto oli takavarikoitu jo rajalla. Tunnelma oli todella kireä, ja meitäkin seurasivat jatkuvasti siviilipukuiset salaisen poliisin miehet, joita kutsuimme lokomotiivin painijoiksi.”

Saman tunnelman aisti Zagrebin kansainvälisellä yliopistokampuksella asunut Pakkanen. Tšekkoslovakiasta saapunut opiskelijatyttö oli hyvin huolissaan kotimaan tapahtumista.

”Yritimme häntä lohduttaa, että kyllä kaikki lutviutuu”, Pakkanen muistelee.

Prahassa telaketjut linkosivat orastaneen demokratiakehityksen armotta alleen. Elokuussa tapahtunut Prahan miehitys sai Suomessakin järeän tuomion. © HELLSTRÖM MAURITZ / KUVA-ARKISTO

Elokuun 20. päivänä kävi päinvastoin. Neuvostotankit vyöryivät Prahaan.

”Se oli valtava sokki. Ei sitä kukaan osannut odottaa, vaikka Neuvostoliiton johtajat olivatkin pitkin kevättä varoitelleet tšekkejä”, Kahila muistelee.

Tiedossa oli, että mittava neuvostolaivaston osasto oli samaan aikaan ryhmittynyt Suomenlahdelle.

”Mitään kirjallista ohjeistusta emme saaneet, mutta toimituksessa painotettiin, että provosoitua ei saa. Silloin valtiojohto oli todella huolissaan presidentti Kekkosta myöten. Miehitys tuli täytenä yllätyksenä hänellekin”, Kahila arvelee.

”Tapahtumat etenivät kuitenkin niin nopeasti, että aikaa ylimääräiseen miettimisen ei jäänyt. Uutiskone oli pidettävä pyörimässä.”

Ilkka Taipale sai tiedon tapahtuneesta Zagrebiin, jonne hän oli perheineen matkannut Bulgariasta.

”Paikalliset sanoivat, että tänne ei neuvostoliittolaisilla ole asiaa, muuten heille käy kuten saksalaisille.”

Tieto Prahan tapahtumista levisi nuorten helsinkiläisten keskuudessa kulovalkean tavoin. Suuri väkijoukko kerääntyi Neuvostoliiton suurlähetystölle tuomitsemaan miehityksen.

Kirjassaan Asvalttihippi Heikki Harma kertoo matkanneensa Tehtaankadun mielenosoitukseen kolmosen ratikalla. Samana syksynä äiti ompeli Hectorin maiharin hihaan Tšekkoslovakian pienoislipun.

Oman talon valtaus

Marraskuussa suomalainen opiskelijaradikalismi huipentui Vanhan ylioppilastalon valtaukseen. Salissa oli määrä pitää seuraavan iltana Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhla.

”Nehän valtasivat ylioppilastalon meiltä”, HYY:n juhlatoimikuntaan kuulunut Taipale huomauttaa.

Hän muistaa hyvin paikalla vallinneen tunnelman.

”Vanhalla pidettiin puheita, laulettiin ja väiteltiin.”

Marraskuussa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhlatilaisuuksien aattona opiskelijat valtasivat Vanhan ylioppilastalon. Oman talon valtaamisella ilmoitettiin tavoiteltavan ”yliopistodemokratian lisäämistä”. © LEHTIKUVA

Opiskelijat vaativat yliopiston hallinnon demokratisoimista ja opetusohjelmien uudistamista. Ilmassa oli silti myös suuren urheilujuhlan tuntua.

”Valtauksessa oli paljon ihan näytöstä, siinähän vastustettiin 100-vuotisjuhlan pitämistä”, Heikki Kahila kertoo.

Dramatiikkaakin mahtui mukaan. Eräät valtauksen tuominneet osakuntalaiset heittivät juhlasalin yleisön sekaan savupommin.

”Silloin huudettiin: ’Ei väkivaltaa, ei väkivaltaa!’ Väkivallattomuus oli silloin kova sana, olimme omaksuneet sen amerikkalaiselta ihmisoikeusliikkeeltä”, Taipale kertoo.

Heikki Kahila muistaa olleensa uutisvuorossa tuona samaisena marraskuun iltana. Vuoron päätteeksi hän käväisi Vanhalla haistelemassa yliopistovallankumouksen tuulia.

”Siellä riitti tarinaa seinälautojen välit täyteen. Taitaa olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun Supon virkailija otti kuvan Kahilan Heikistä”, hän naureskelee.

Tapahtumien kulkuun puuttui jopa presidentti Kekkonen. Hän kielsi esivaltaa puuttumasta Vanhan valtaukseen. Juhla siirrettiin Konservatorioon, jossa presidentti asettui puheessaan yllättäen puoltamaan valtauksen tehneitä opiskelijanuoria.

Dägä dägä! Syyskuun puolivälissä M.A. Numminen (vas.)kumppaneineen veti suomalaista undergroundia konsertissa Helsingin Taidehallissa. © LEHTIKUVA

Reporadion uhoa

Vanhan valtaus symboloi tavallaan koko vuosikymmenen yhteiskunnallista ja kulttuurista murrosta. Television läpimurto mullisti tiedonvälityksen, yhden asian liikkeet nostivat päätään, yhteiskunnallinen keskustelu oli muotia.

Osuvasti ajan henkeä kuvasti television Jatkoaika-ohjelma. Ajankohtaisiin aiheisiin tartuttiin räväkän ennakkoluulottomasti muun muassa Lenita Airiston, Aarre Elon ja Hannu Taanilan johdolla. Taiteilija, muusikko M.A. Numminen esitti eräässä jaksossa pianosäestyksellä Franz Schubertin Serenadin.

”Yleisradion ohjelmapäivystyksen puhelinlinjat tukkeutuivat raivostuneiden ihmisten soitoista”, taiteilija muistaa.

Performanssimuotia

Numminen kunnostautui myös suomalaisen underground-liikkeen esitaistelijana. Hän oli yksi Suomen Talvisota 1939–1940 -yhtyeen perustajajäsenistä ja ideologeista.

”Suomen Talvisota performanssiryhmä herätti valtavaa uteliaisuutta ja riemua esiintyessämme Helsingissä ja Turussa. Oulussa ryhmämme sai ikuisen porttikiellon kaupunkiin.”

Liike sai kimmokkeen amerikkalaisesta vastakulttuuriliikkeestä. Siihen Numminen tutustui turkulaisten runoilijoiden Markku Innon ja Jarkko Laineen välityksellä.

”Innostuimme undergroundista, mutta kun päätimme itse ruveta tekemään taidetta, halusimme erottua amerikkalaisista ja tehdä nimenomaan suomalaista undergroundtaidetta.”

Vallitseva kulttuurieliitti oli Nummisen mukaan autuaan tietämätön underground-liikkeestä.

”Mutta aikaansa seuraavat nuoret olivat innoissaan!”

Pääjohtaja Eino S. Revon johdolla kulttuuriradikalismi eli Yleisradiossa kiivainta uhoaan. © KUVA-ARKISTO / BLOMQVIST JORMA

Ajan pasifistit

Tässä ilmapiirissä myös pasifistiset virtaukset valtasivat alaa. Vuonna 1963 perustetusta Sadankomiteasta alkanut liikehdintä kulminoitui vuosikymmenen lopulla niin sanottuihin yllytysoikeudenkäynteihin.

”Tein Ydin-lehteen jo vuonna 1966 Erik Schullerin haastattelun. Hänestä lähtivät liikkeelle aseistakieltäytymiskampanjat. Ilmapiiri oli hyvin radikaali, jaoimme kutsuntatilaisuuksien alla kehotuksia kieltäytyä aseista”, Taipale kertoo.

Huhtikuussa 1969 Schuller kehotti Vanhalla ylioppilastalolla pitämässään puheessa vakaumuksensa vuoksi kieltäytyviä pitäytymään päätöksessään.

Tuolloisen rikoslain mukaan yllytys aseistakieltäytymiseen oli vakava rikos josta saattoi seurata enimmillään seitsemän vuoden vankeusrangaistus.

Schulleria asettui puolustamaan suuri joukko nuoren älymystön edustajia. Suojelupoliisiin lähetettiin yli sata nimeä käsittävä lista, jossa allekirjoittaneet vakuuttivat syyllistyneensä samaan rikokseen kuin Schuller.

Ajatuksena oli hankaloittaa supon tutkintaa ja kyseenalaistaa koko lainkohta. Niin sanotulla Schullerin listalle nimensä kirjasivat muun muassa Jörn Donner, Paavo Lipponen, Vesa-Matti Loiri, Erkki Tuomioja ja Ilkka Taipale.

Alamäen alku

Myöhemmin juttu kuivui kasaan. Alemmissa oikeusasteissa langetetut sakko- ja vankeusrangaistukset kumottiin. Yllytystä koskeva lainkohta lieveni sakkorangaistukseksi.

”Vuosi 1968 oli kulminaatio, jonka jälkeen alkoi alamäki. Yhteiskunnallinen keskustelu ja liikehdintä politisoituivat nopeasti”, Taipale arvioi.

MA Numminen vietti joulun 1968 Prahassa, vallatussa kaupungissa. Hän osallistui miehitystä rauhanomaisin keinoin vastustaville pop-musiikin festivaaleille.

”Tutustuin toisinajattelijoihin ja meillä oli hauskaa keskenämme. Tšekit eivät oikein englantia osanneet, mutta yhden sanan he ymmärsivät: freedom, vapaus!”

Sisällissodan suureen voitonparaatiin osallistuu lähes 12 000 miestä. Paraatijoukot lähtevät liikkeelle Läntiseltä Viertotieltä nykyisen oopperatalon lähistöltä.

Kadunvieret ovat täynnä suosiotaan osoittavia helsinkiläisiä. Enää ei Helsingissä taistella, eikä muuallakaan. Enää ei tarvitse pelätä. Tärkeä taistelu Viipurista – samalla sodan viimeinen – on päättynyt punaisten tappioon.

Paraatimarssia juhlistavat viisi erillistä soittokuntaa ja joukkojen omat soittokunnat. Katujen varsilla liehuu keltapunaisia leijonalippuja ja sinivalkoisia vaakaraitaisia lippuja.

Tampereen valloitukseen osallistuneet on helppo tunnistaa: kaikilla on päähineen vasemmalla puolella kuusenhavu. He olivat hyökänneet Tampereelle havunoksa lakeissaan.

Paraatissa eivät ole mukana Helsingin valtaukseen huhtikuussa osallistuneet saksalaiset joukot. Ylipäällikkö Mannerheim haluaa esitellä suurelle yleisölle vain harmaapukuisen talonpoikaisarmeijansa. Se on ollut voitokas ja luottamuksen arvoinen.

Nälkä ja taudit tappavat

Voitonparaati etenee pitkin Pohjois-Esplanadia kohti Suurtoria. Aivan lähellä Kauppatorin rannassa odottaa kolme rautakylkistä laivaa.

Laivat odottavat uutta erää punavankeja, jotka kuljetetaan Suomenlinnan vankileirille. Siellä on jo tuhansia eri puolilta Suomea tuotuja punaisia, jotka odottavat tutkijalautakunnan tuomiota.

Neljä päivää aikaisemmin Suomenlinnaan on matkannut juhlavieraita kolmella laivalla. Tykit jyskyvät. Valkoiset rintamajoukot ja Helsingin jääkärit tekevät kunniaa. Senaatin puheenjohtaja Pehr Evind Svinhufvud puhuu: ”Viapori on nyt koko Suomen kansan omaisuutta, sen vuoksi senaatti on päättänyt, että sen nimenä on tästälähtien oleva Suomen linna.”

Hyvinkäältä tuotua punaisten vankiryhmää saatetaan Helsingin rautatieaseman edustalla kohti Kauppatoria ja Suomenlinnan laivalaituiria. © TIMIRIASEW IVAN/HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Pienen matkan päässä Kustaanmiekan juhlapaikasta lojuu tuhansia punavankeja venäläisten tyhjilleen jättämissä kasarmeissa ja piikkilanka-aitauksissa. Nälkä ja taudit tappavat, pelko rusentaa: vapaaksi vai kiväärien eteen? Päivän toinen ateria on kuivatusta turskasta eli kalliokalasta tehtyä keittoa, toinen leivänpala ja sillinpuolikas. Janottaa armottomasti, mutta juomavettä riittää vain harvoille.

Maalari Kustaa Salminen lähettää Suomenlinnasta vaimolleen Lainalle useita kirjeitä:

”On kovin hiljaista. Johtuu kai siitä, että teloittivat 4 viime yönä. Ruokaa antoivat vähän lisää ja papit vierailivat ja ripittivät ja sitten käsirautoihin.” Viimeinen viesti lähtee postikortilla: ”Rakas Lainani. Ole tervehditty ja samalla hyvästelty, sillä se on viimeinen enkä tässä ehdi enkä voi enää äidille kirjoittaa. Hyvästi, armaasi.”

Teloitusryhmän eteen Kustaa Salminen laahustaa keppeihin nojautuen.

Ontuvassa tahdissa

Ylipäällikkö Mannerheim pysähdyttää Neptun-ratsunsa Runebergin patsaan eteen. Hänellä on yllään vaatimaton harmaa sotilaspuku, vasemman käsivarren ympärillä valkoinen nauha ja päässä valkea karvalakki.

Paraatijoukot marssivat hänen ohitseen kiväärit olalla pitkin pohjoista Esplanadia. Mannerheimin ratsun karva kiiltää, sen typistetty häntä on kammattu juhlakuntoon.

Ohimarssia seuraa yleisön seassa myös kirjailija Jarl Hemmer. Hän havaitsee, että aluksi ohitse marssii siistejä sarkapukuisia joukko-osastoja, mutta sitten arvokkaita harmaapartoja ja puolikasvuisia poikasia rinnatusten.

”Sarkapäähineet, nahkalakit ja tavalliset hatut kiikkuvat sekaisissa riveissä, keltaiset pieksut ja tallukkaat astelivat ohi ontuvassa tahdissa, mutta voimakkaasti”, Hammer kuvailee.

Miesten ilmeet ovat Hemmerin mukaan tuikeita ja valoisia, he ovat tietoisia siitä, että ovat tehneet mitä heiltä on odotettukin.

Hiljaisia kirouksia

Jotkut punaiset eivät voi välttää kiusausta lukea salaa paraatista kertovia porvarislehtiä. Posket alkavat punoittaa, hiljaisia kirouksia kirahtelee. Liikaa on varsinkin se, mitä Mannerheim on lausunut eduskunnan puhemiehelle:

”… Se valtava kansanliike, joka yhdisti kaikki kansanluokat taistelemaan sen edestä, mikä kansalle on kalleinta sen isiltä perityn uskonnon, isänmaan ja kodin puolesta, on tehnyt mahdolliseksi tehdä loppu siitä hirmuvallasta, joka uhkasi upottaa nuoren itsenäisyytemme ja vapautemme vereen; ne poltetut kylät ryöstetyt kartanot ja mökit joita näette ympäri Suomea osoittavat, millaista aasialaista kulttuuria oli aikomus kylvää maahamme.”

Pahasti on lahtarikenraali erehtynyt. Työväen ja köyhälistön asialla on oltu, ei mongolien eikä kiinalaisten. Mutta mene nyt sitä kaduille julistamaan. Jos aikoo saada ja pitää työpaikan tehtaassa, on viisasta pitää suunsa kiinni. Ja sitäkin visummin, jos työn myötä pääsisi eukkoineen ja mukuloineen tehtaalaisasuntoon.

Dragsvikin punavankileirin rakennukset toimivat nykyisin Uudenmaan prikaatin kasarmeina. © HEIKKI SAUKKOMAA / LEHTIKUVA

Junia Dragsvikiin

Toukokuun 25. päivänä Mannerheim jättää eroanomuksensa. Senaatin joukkojen ylipäällikkönä hän on tehtävänsä tehnyt. Sota, josta hän itse käyttää nimitystä vapautussota, on päättynyt nimensä mukaisesti. Suomi on nyt vapaa venäläisistä.

Samoihin aikoihin Sotavankilaitoksen johtaja, majuri Valter Juvelius ehdottaa, että runsaat 80 000 punavankia sijoitettaisiin 16 eri leirille odottamaan oikeudenkäyntejä.

Täysin uusi vankileiri perustetaan toukokuun lopussa Dragsvikin kylään. Läheisessä Tammisaaren kaupungissa ei tiedetä asiasta mitään. Pian tiedetään: kaupungissa on vain noin 3 000 asukasta, mutta leirille sijoitetaan 13 000 punavankia.

Valter Juvelius käyttää Dragsvikin leiristä nimitystä keskitysleiri.

Pitkin alkukesää puuskuttavat pitkät junat kohti Karjaata, josta ne jatkavat Hangon rataa myöten Dragsvikiin. Suljetut mustat härkävaunut ovat täynnä vankeja. On jano ja nälkä, on kuumaa ja ahdasta, istumaan saati makaamaan ei mahdu. Ulostaa voi vain silakkapönttöihin. Vaunuista leviää löyhkä kauas ympäristöön.

Kokkolasta lähtee kesäkuun 2. päivänä yli 800 punavankia kuljettava juna kohti Dragsvikia. Matka kestää vuorokauden. Vangit ovat olleet pitkään leirillä jo ennen siirtoa. Silminnäkijän mukaan he poistuvat junasta jalka kerrallaan hoippuen, silmät syvällä ja rinta notkolla, raajat paisuneina. Isoista avohaavoista virtaava mätä myrkyttää ilman.

Mannerheimin eroanomus on hyväksytty joitakin päiviä aikaisemmin. Hän on nyt vapaa mies. Valkoisten voiton keväällä varmistuessa hän on kritisoinut punavankileirien kurjuutta. Toistaiseksi ei hänellä ole Suomessa mitään valta-asemaa.

Merkitty mies

Ruotsinkielisen valtalehden Hufvudstadsbladetin lukijat hieraisevat silmiään toukokuun 28. päivänä. Siellä on laaja kirjoitus otsikolla Nog med blodbad! (Kyllin verilöylyjä). Sen on laatinut kamariherra Hjalmar Linder, upporikas suurmaanomistaja.

Linder tuomitsee ankarin sanoin vankileirit. Hänen mukaansa punaista hulluutta on seurannut valkoinen terrori. Vankileireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Hyvinvoiva yläluokka kohauttelee olkapäitään ja sanoo: kuolkoot, sen he ovat ansainneet, rutto pitää kitkeä pois juuria myöten. Jokaisen on syytä katsoa peiliin ja nähdä oma vastuunsa tässä kansallisessa murhenäytelmässä.

Tuollaista tekstiä ei ole ennen nähty eikä luettu.

Suomenlinnan vankileiristä löytyi vankien kurjista oloista laatimia kirjoituksia. © PIPSA MATIKKA / LEHTIKUVA

Hufvudstadsbladetin toimitus vastaa saman tien ja vielä samassa lehdessä. Minkäänlaista armeliaisuutta ei voi osoittaa niitä punaisia roistoja kohtaan, jotka ovat tehneet eläimellisiä väkivallantekoja. Sille ei voi mitään, että ne työläisperheet, joiden tuki kaatui punaisten armeijan myötä, saavat nyt kärsiä puutteesta. Punaisten krokotiilinkyynelet eivät saa hämmentää. Puheet valkoisesta terrorista ovat harhakuvia.

Hjalmar Linder on valkoisessa Suomessa merkitty mies. Kiitoskirjeitäkin tulee, mutta vihapuhe jatkuu. Hän myy omaisuutensa ja muuttaa Ruotsiin. Sitä ennen hän tekee Mannerheimin kanssa syksyllä 1918 yhteisen metsästysretken Norjaan. He ovat hyviä ystäviä ja jakavat toistensa ajatukset.

Syyskuun puoliväliin mennessä Dragsvikin vankileirillä kuolee lähes 3 000 punavankia.

Lähteet: Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa; Esa Koskinen: Kullalla kirjailtu elämä – kamariherra Hjalmar Linder 1862–1921; Hjalmar Linder: Nog med blodbad! (Hufvudstadsbladet n:o 61/1918); Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik; Hannu Soikkanen: Mannerheim ja punavangit (teoksessa Mannerheim – tuttu ja tuntematon).

Neljävuotias Tea Kekkonen itki Tamminiemen vierashuoneessa silityslaudan alla. Hän huusi ”paita alle, paita alle”. Sylvi Kekkonen ja kotiapulainen Ester Markkola pukivat rimpuilevan tytön päälle valkoisen paitapuseron ja villakankaisen liivihameen. Tea yritti sopertaa vielä kerran: paita alle. Isoäiti ja Ester pudistelivat päätään. Tytöllähän oli paita.

”En osannut selittää, että tarkoitin laamapaitaa. Paitapuseron alle olisi pitänyt pukea ensin äidin ostama aluspaita, koska karkea villaliivihame kutitti tosi paljon ohuen paitapuseron läpikin. Sylvi ja Ester eivät tajunneet tätä. Ajattelin, että äiti on ainoa, joka ymmärtää minua”, Tea kertoo ensi muistostaan Tamminiemessä.

Tean vanhemmat, Taneli ja Brita Kekkonen, olivat jättäneet hänet ja kuusi vuotta vanhemman Timo-veljen viikoksi isovanhempien hoteisiin, koska isä ja äiti olivat lähteneet hakemaan perheen uutta Citroënia Pariisista.

Oli vuosi 1967.

Pallotuoli oli Tea Kekkosen lapsuudessa Urhon makuuhuoneessa. Nyt se on siirretty olohuoneeseen. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Myöhemmin Tea lensi kutisevassa liivihameessa Milanoon veljensä kanssa. Siellä äiti ja isä olivat uudella autolla heitä vastassa. Perhe jatkoi matkaansa Belgradiin Jugoslaviaan. Isä työskenteli siellä Suomen suurlähettiläänä.

Laamapaidan puutetta lukuun ottamatta Tea Kekkosen lapsuudenmuistot Tamminiemestä ovat lämpimiä.

Kuusi vuotta vanhempi Timo-veli oli Tean tuki ja turva. © URHO KEKKOSEN ARKISTO, ORIMATTILA © © URHO KEKKOSEN ARKISTO, ORIMATTILA

Presidentin henkilökunnasta tuli läheisiä

Lapsuuteen Tamminiemessä ja Kultarannassa kuuluivat olennaisena osana paitsi kotiapulainen Ester myös hovimestarit, keittiöhenkilökunta, adjutantit, turvamiehet, autonkuljettajat, puutarhurit.

Urhoa lapsenlapset kutsuivat Nonnoksi italialaisittain. Nonno oli Tean mukaan lämminhenkinen isoisä. © TEA KEKKOSEN KOTIALBUMI / PEKKA VILPAS

”Ainakin lapsen silmin olimme kuin isoa perhettä. Läheisimmät henkilökunnasta olivat minulle kuin oikeita setiä ja tätejä. Hovimestari Pekka Vilppaan pitkiä jalkoja vasten otin ensiaskeleeni. Turvamiehet olivat myös hyviä kavereitani, ja vietin paljon aikaa heidän kanssaan portilla. Kultarannan puistikoissa leikin usein hovimestarin lasten kanssa. Pyöräilimme Naantalissa kauppaan ostamaan karkkia”, Tea kertoo.

”Voi olla, että nykyaikana tuollainen yhteisöllisyys ei enää olisi mahdollista. Pienenä en varmaan edes tajunnut, että henkilökunnallakin oli perheet ja omat elämänsä.”

Tealle tärkeitä olivat myös Urhon koirat. Yksi lapsuuden kohokohta oli, kun vinttikoira Ludmila synnytti pennut Tamminiemessä. Jokaisella oli oma pentusuosikkinsa. Tean lempipentu oli Ringo. Kesällä koiraperhe muutti muiden mukana Kultarantaan.

”Olimme purjehtimassa. Tiesin, että sillä välin Kultarannassa oli käynyt eläinlääkäri. Hän oli valinnut pennuista yhden, joka jää Urholle. Loput annettiin pois. Olimme tuskin saaneet veneen poijuun, kun juoksin sisälle katsomaan, mikä pennuista oli jätetty. Itkin monta päivää, kun Ringoni oli päätetty antaa Satu Östring-Procopélle.”

Kotiapulaista Esteriä, Essua, Tea kutsuu viidenneksi isovanhemmakseen. Essu oli ollut Sylvin apulaisena jo Kampinkadulla. Hän ei suostunut jäämään eläkkeelle vaan hoiti isäntäänsä Tamminiemessä loppuun asti.

Essu huolehti ihmisistä, koirista ja kodin asioista. Hän osti Urholle Stockmannilta vaatteita, jos vanhat olivat kuluneet. Essu lohdutti Teaa, kun hänellä oli ikävä äitiä.

Isovanhempien säännöllinen elämä

Urhon ja Sylvin elämä oli hyvin säännöllistä. Aamutee, lounas kello 12. Päivällinen tarjoiltiin täsmälleen kello 18 ja iltatee kello 21.

Kun Taneli ja Brita lapsineen asuivat Helsingissä, perhe meni joka lauantai saunaan ja syömään Tamminiemeen. Naisten sauna oli kello 16–17, miesten 17–18. Tosin saunasta piti olla päivällispöydässä kello 18.

”Päivällisellä tarjoiltiin aika tavallista kotiruokaa, oli muistaakseni usein vain yksi ruokalaji. Kahvi juotiin yläkerrassa, ja sen kanssa oli ehkä keksi tai kakunpala. Urho joi ruokajuomana piimän ja maidon sekoitusta, muut vettä. Äitikin valitti, että Kekkosilla ei saa edes lasia viiniä muutoin kuin jouluna.”

Urhon 70-vuotispäiviä juhli koko suku. Seisomassa Tean serkku Salla, Timo, Taneli ja Matti. Urhon vieressä Tea, Sylvi, Matin vaimo Marja ja Brita. © URHO KEKKOSEN ARKISTO, ORIMATTILA

”Kekkosilla ruoka ei ollut mikään iso juttu. Ruoasta ei juuri puhuttu, ei istuttu pitkiä illallisia. Kultarannassa oli varmaan vähän enemmän aikaa. Siellä saattoi olla alkuruokaakin. Greipin ja melonin puolikkaat olivat muodikkaita alkupaloja.”

Harvinainen kuva Teasta Sylvin sylissä. Mummoa Tea kutsui Nonnaksi. © TEA KEKKOSEN KOTIALBUMI / PEKKA VILPAS

Tean perheen asuessa Helsingissä jouluaattoiltaa vietettiin aina Tamminiemessä. Iltapäivällä käytiin äidin vanhemmilla, K.-A. ja Judith Fagerholmilla, Töölössä, sieltä ajettiin Tamminiemeen.

Jouluateria syötiin yläkerran pitkän pöydän ääressä. ”Hovimestariparalla oli kova homma tarjoilla alakerran keittiöstä yläkertaan.”

Aterian jälkeen jaettiin lahjat. Kun omat paketit oli avattu, Ester armahti lapsia ja antoi heidän viedä Urholle ja Sylville firmoilta ja kansalaisiltakin tulleita lahjoja. Niitä oli aikamoinen keko.

”Se oli melkein yhtä hauskaa kuin omien lahjojen avaaminen. Fazerilta tuli aina valtavat suklaarasiat. Yhtenä vuonna oli ’Kansa kutoo Kekkoselle’ -kampanja. Silloin tuli sukkia valtavasti. Viimeiset niistä ovat yhä käytössä miehelläni, tosin ne ovat aika risaiset.”

”Itkin silmäni turvoksiin”

Tea ja Timo asuivat kuukauden isoisän luona keväällä 1975. Vanhemmat muuttivat Roomaan, kun Tanelin piti aloittaa työnsä suurlähettiläänä. Lapsia ei haluttu ottaa pois koulusta kesken lukukauden. He jäivät toukokuuksi Tamminiemeen.

”Olin 11-vuotiaanakin niin mamis, että itkin silmäni turvoksiin, kun äiti oli lähtenyt Roomaan ja jättänyt minut. Essu otti kimpsunsa ullakkohuoneesta ja nukkui koko kuukauden vieressäni vierashuoneessa.”

Eroahdistus hellitti, ja Tea muistaa toukokuun Tamminiemessä hauskana aikana. Perhe oli asunut Laajasalossa Itä-Helsingissä. Nyt hän oli lähellä Etelä-Haagassa sijaitsevaa koulua ja keskustan huvituksia.

Aamulla presidentin asioita hoitanut autosotamies heitti Tean kouluun, iltapäivällä Tea tuli bussilla. Usein mukana oli paras ystävä, luokkakaveri Riikka Makunen (nykyisin Laine).

Makusen isä oli tunnettu missikeisari, mutta koulukavereiden keskuudessa ei ollut iso juttu, jos jonkun isä oli missikeisari tai isoisä tasavallan presidentti.

”Riikankin oli helpompi tulla Tamminiemeen koulun jälkeen, koska hän asui Haagassa. Marssimme aina suoraan keittiöön ja otimme pakastimesta litran jäätelöpaketin. Söimme jäätelön rannassa suoraan paketista. Juteltiin ja kikatettiin niin kuin sen ikäiset tekevät.”

Jugoslavialaisen taiteilijan pronssipatsas Teasta annettiin Urholle 70-vuotislahjaksi. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Tyttöjen bileet uima-altaalla

Tamminiemessä viettämänsä kuukauden aikana Tea piti kerran uima-allasjuhlat parhaille tyttökavereilleen. Mukana olivat Riikka Makusen lisäksi Anna Heinämaa ja Irina Krohn.

”Uima-allas oli kieltämättä luksusta. Uimme, joimme limua ja söimme jätskiä. Mao-hatut olimme jättäneet pukuhuoneeseen. Kuljimme Annan ja Irinan kanssa tuohon aikaan Mao-hatuissa, se oli kai jonkinlaista näyttämistä muille, että uskallamme olla erilaisia. Mitään poliittista siinä ei ollut, tuossa iässä politiikka ei ollut minulle todellakaan päällimmäisenä”, Tea muistelee.

”Hyvin viatonta aikaa se oli, ainakaan tuossa vaiheessa en vielä harrastanut mitään paheita. Timo sen sijaan asui Urhon kanssa vielä opiskeluvuosinaan. Hänellä saattoi olla Tamminiemessä vähän biletouhuakin, josta ei ihan aina kerrottu isoisälle.”

Tea uskoo Urhon nauttineen, kun lapsenlapset asuivat Tamminiemessä.

”Sylvi oli kuollut edellisvuonna joulukuussa. Vaikka Sylvi oli fyysisesti pieni ja loppuaikoina heiveröinen, hän kuitenkin täytti henkisesti Tamminiemeä. Sylvin poismenon jälkeen täällä oli tyhjää ja hiljaista. Urho tunsi varmaan itsensä yksinäiseksi. Me tulimme edes vähäksi aikaa tilalla ja toimme elämää isoon taloon.”

Puhelu kuumalla linjalla

Syksystä 1975 lähtien Tea asui isän diplomaattityön vuoksi ulkomailla, ensin Roomassa, sitten Varsovassa. Suomessa käydessään Tea asui Tamminiemessä.

Tealla oli Varsovassa poikaystävä, johon oli palavasti ihastunut. Yhteydenpito vaati kekseliäisyyttä: ”Kun kukaan ei nähnyt, livahdin isoisän työhuoneeseen ja lörpöttelin poikakaverilleni pitkät tovit Urhon erikoispuhelimella. Jos joku kuunteli presidentin puhelinta, uskon että hänellä oli aika paljon hauskempaa kuin normaalisti.”

Rantasauna uima-altaineen on Tean mielestä Tamminiemen ehdottomasti tyylikkäin paikka. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

”Toki tiesin, että ei se ollut ihan luvallista, mutta rakastunutta teiniä ei näköjään pidättele mikään. Toivottavasti en tämän tunnustukseni takia joudu maksamaan puhelinlaskuja valtiolle”, Tea sanoo.

Lapsille ei lässytetty

Kekkosilla lapsille puhuttiin aina kuten kaikille muillekin. Ruokapöydässä lapset saivat vapaasti osallistua keskusteluun. Tosin aiheet olivat usein sellaisia, että ne eivät lapsia kiinnostaneet.

”En todellakaan jaksanut keskustella Vietnamin sodasta tai Neuvostoliiton politiikasta. Pöydästä sai nousta kun oli syönyt, vaikka aikuiset eivät olleet lopettaneet. Menin leikkimään flyygelin alle tai takkahuoneeseen.”

”Isäni kysyi kerran kuusivuotiaalta serkultani, mitä mieltä hän on Kuuban kriisistä. Isä ei osannut olla lasten kanssa yhtään.”

Kekkosilla puhuttiin aina kirjakieltä. Koskaan ei korotettu ääntä eikä kiroiltu.

”Urho ei komentanut meitä, enkä koskaan kuullut hänen ärhentelevän kenellekään. Sylvi saattoi joskus hyvin harvoin torua, mutta hänkään ei milloinkaan huutanut.”

Tean mukaan Sylvi oli paljon kovempi kuin Urho. Tea ei juuri muista istuneensa Sylvin sylissä.

”Urho oli hyvin kiltti ihminen, hän oli paljon lempeämpi kuin Sylvi. Urho oli se, joka sanoi Sylville, että anna lapsille rahaa, jotta he voivat juosta jäätelökioskille Seurasaaren sillan kupeeseen ostamaan tötteröt.”

Urho piti myös lapsenlapsiaan tasavertaisina keskustelukumppaneina. © TEA KEKKOSEN KOTIALBUMI / PEKKA VILPAS

Liberaalit mielipiteet

Tea sanoo arvostansa isovanhempiensa suvaitsevaisuutta. Kekkosilla ja Fagerholmeilla oltiin liberaaleja.

”Muistan kun Urho kysyi ihan luontevasti äidiltäni joskus 70-luvulla, onko hänen hyvällä ystävällään Tarmo Mannilla poikaystävää. Homoushan oli ollut rikollista Suomessa vielä tuon vuosikymmenen alussa. Brita-äiti vastasi, että Tarmo-parka rakastuu aina vääriin miehiin, naimisissa oleviin heteroihin.”

”Sylvi ja Urho asuivat muuten itse susiparina viikonloput 1920-luvulla, kun toinen oli Helsingissä ja toinen Kajaanissa, aika edistyksellistä tuohon aikaan.”

Tea sanoo saaneensa kaikilta isovanhemmiltaan verenperintönä sen, että ihmisiä pidetään tasavertaisina. Jokaista kohdeltiin samalla tavalla asemaan tai ikään katsomatta.

Teatteriin pääsi aina

Kun Tea syntyi, isoisä oli ollut presidenttinä jo seitsemän vuotta.

”Minulle on aina ollut ihan luonnollista, että isoisä on valtion päämies ja mummolana on Tamminiemi ja Kultaranta. Kun on syntynyt siihen, ei sitä osaa pitää mitenkään ihmeellisenä.”

Tea muistaa katsoneensa Tamminiemessä iltateen jälkeen Peyton Placea. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kekkosen vastaehdokkaana presidentinvaaleissa oli hänen miniänsä isä K.-A. Fagerholm.

”Veljeni Timo on sanonut, että meidän perhe sai vaaleissa tuona päivänä kaikki äänet”, Tea naureskelee.

Joitakin etuoikeuksia presidentin jälkikasvulla toki oli.

”Oopperaan ja teatteriin pääsimme aina vaikka viiden minuutin varoitusajalla, koska niissä oli omat aitiot. Tästä otimme kaiken ilon irti. Noin kymmenen vanhana olin nähnyt Joutsenlammen kymmenen kertaa. Äitini Brita sanoi usein presidentin miniänä olemisesta olevan se hyöty, että keskustassa käydessä sai parkkeerata linnan pihalle.”

”Kuuluisissa isovanhemmissa on tietysti kätevää se, että jos ei muista jotain sukuasiaa, voi googlata. Katselen Ylen Elävästä arkistosta usein filmejä. Hiljattain katsoin Sylviä arkistosta ja havahduin, kuinka ihana oli kuulla isoäidin ääntä pitkästä aikaa.”

Naiskyselyt ärsyttävät

Puheet Kekkoslovakiasta tuntuvat Teasta pahalta.

”Etenkään nuori sukupolvi ei ymmärrä, että aika ja maailmanpoliittinen tilanne olivat aivan toisenlaisia. Suomelle kävi kuitenkin aika hyvin isosta naapurista huolimatta. Mikä olisi ollut vaihtoehto?”

Teaa ärsyttävät myös puheet Kekkosen rakkauselämästä.

”Joskus minulta on kysytty Urhon naisista. Vastaan, että kuinka paljon itse tiedät isovanhempiesi seksielämästä? Naisasiat pidettiin tiukasti perheen ulkopuolella.”

Viimeisen kerran Tea näki isoisänsä Tamminiemessä tämän viimeisellä elinviikolla. Urho oli vuodepotilas ja hyvin hauras.

”Urhon sairastuttua kävimme katsomassa häntä usein perheeni kanssa Tamminiemessä. Hyvin pian sairastuttuaan hän ei enää tuntenut minua. Siksi jäin yleensä alakertaan keittiöön, kun muut olivat hänen luonaan. Isälleni oli erityisen vaikeaa nähdä oman isänsä kuihtuvan.”

”Olen hyvin ylpeä Urhosta, en sukutaustastani vaan isoisäni työstä valtiomiehenä. Urhon elämässä tärkeintä oli Suomi, sitten tuli Sylvi ja sitten vasta kaikki muu.”

Helsingin metron ensimmäinen osuus Hakaniemestä Itäkeskukseen saatiin käyttöön vuonna 1982. Virallisia avajaisia vietettiin elokuussa, mutta kesäkuussa yleisölle järjestettiin koeajoja. Seuran testiryhmä oli liikkeellä heti ensimmäisellä viikolla.

Toimittajat Markku Saksa ja Marjaleena Tuppurainen lähtivät liikkeelle Hakaniemestä, joka oli tuolloin metron ainoa maanalainen asema. Se saikin toimittajat ihmettelemään, mikä se sellainen metro on, joka kulkee maanpintaa pitkin kuin ratikka.

Asemia oli yhteensä viisi, ja metron pituus 11,2 kilometriä. Pituutta verrattiin New Yorkin metroon, joka oli tuolloin 405 kilometrin mittainen. Koolla ei kuitenkaan ollut merkitystä, tekihän metro Helsingistä oikean metropolin. Se näkyi toimittajien mukaan matkustajien elkeissä.

Ihme sen piti olla helsinkiläisille, metron. Vaan maailmankansalaisten rutiinilla näyttivät sen ottaneen ne helsinkiläiset (itä-), jotka avajaisviikolla purkautuivat tunnelijunastaan Hakaniemen torille. Kasvoilla kuin kasvoilla karehti suurkaupunkilaisilme, kaikkeen tottunut ja kaiken nähnyt.

Murhamiehet, ilotytöt, näyttelijät ja tuijottajat

Upouudessa metrossa vallitsi hyvä järjestys, ja niin matkustajat kuin ”metrovirkailijat” olivat Seuran testiryhmän mukaan suorastaan silmiinpistävän ystävällisiä.

Kun suurkaupunkien metroissa käyneinä olimme tottuneet kaikenlaisiin underground-häiriötekijöihin, murhamiehiin, ilotyttöihin, narkomaaneihin, näyttelijöihin ja tuijottajiin, oli rauha ja siisteys Hakaniemen metroasemalla yllätys.

Avarassa hallissa seisoi muhkuranyrkkinen järjestysmies valmiina paukauttamaan konnan lattiaan. Ystävälliset liikennelaitoksen metro-oppaat selvittivät kädestä pitäen lippuautomaatin toimintaa ja saattoivat meidät liukuportaille.

Metrovirkailija opasti Markku Saksaa lipunostossa.

Metrolippu maksoi jutun mukaan 3,90 markkaa, ja kyytiin pääsi myös liikennelaitoksen kuukausilipulla. Liikennelaitos teki metromatkustamisesta myös opastusvideon.

Kyytiin noustuaan toimittajat havaitsivat yhden selkeän puutteen: metrovaunuissa ei ollut roskakoreja. Testiryhmälle syntyi ongelma, mihin laittaa eväiksi otettujen omenoiden rangat. Valokuvaaja ratkaisi asian syömällä omenat siemenkotineen.

Roskakorien puuttumisesta huolimatta Helsingin metro oli Seuran toimittajien mukaan ”sairaalamaisen siisti”, kun taas Tukholman T-Centralin asemalla ”saattaa matkustaja kahlata vyötäisiään myöten olut- ja limskatölkeissä”.

Mikseivät espoolaiset halua maksaa?

Saksa ja Tuppurainen olivat liikkeellä aamuseitsemän jälkeen, jolloin metrovaunussa oli heidän lisäkseen vain kaksi pikkupoikaa. Myöhemmin he antautuivat keskusteluihin muiden matkustajien kanssa. Kaikki kehuivat uutta kulkupeliä, mutta vuosikymmeniä kestäneen hankkeen hinta aiheutti pientä närää suhteessa naapurikuntiin. Metrosta oli maksettu kaksi miljardia markkaa, 200 000 markkaa metriltä.

Kontulalainen rouva muisti lukeneensa, että kaikki helsinkiläiset ovat jo kaksikymmentä vuotta maksaneet äyripenninsä tästä koneesta.

Liekö ollut omaan pussiin puhumista, mutta useimmat pitivät sijoitusta kannattavana. Se vaan ihmetytti, että naapurikuntalaiset Espoossa ja Vantaalla eivät olleet halukkaita Helsingin metroa kustantamaan.

Löytyi toki epäkohtiakin: metrojunan sisustuksessa huolestutti vanhempaa herraa se, että penkit olivat muovia.

– Kylmällä ilmalla, pakkasilla nämä ovat kyllä hankalat. Nähkääs minulla on taipumusta peräpukamiin ja kylmä muovi on pahinta mitä saattaa olla – pukamia tulee.

Helsingin metron penkit ovat olleet alusta lähtien samaa oranssia muovia. Sen yhteyttä itähelsinkiläisten peräpukamiin ei tiettävästi ole tutkittu.

Alkuperäinen juttu on julkaistu Seurassa 11.6.1982.

Tammikuun 18. päivänä 1919 runsaat sata suomalaista sotilasta juoksee joen vartta kohti Narvan keskustaa. Uho on kova, kaupungin vallanneista punikeista on tehtävä selvää. Kahdeksan kilometrin juoksumarssi päättyy raatihuoneelle.

Kello on 17.20 juoksijat pamauttavat yhteislaukauksen ja huutavat eläköön. Moninkertaisesta ylivoimasta huolimatta puna-armeijan sotilaat olivat menneet suomalaissyöksyn säikäyttäminä paniikkiin ja perääntyneet.

Joukkoa johtava luutnantti Anto Eskola määrää konekiväärit asemiin torin nurkille ja läheisille kaduille. Yhden konekiväärin takana on sotilas Aimo Mälkönen.

Taistelutovereilla ei ollut aavistustakaan, että Aimo olikin todellisuudessa Aino, tukkansa lyhyeksi leikannut 18-vuotias neitonen. Hän oli tiettävästi ainoa Viron vapaussodassa taistellut naissotilas.

Eskola lähettää partioita puhdistamaan kaupunkia. Paikoin käydään kiivaitakin taisteluita, mutta aamuun mennessä puna-armeija on häädetty Narvasta. Aimolle eli Ainolle myönnetään kunniamerkki urhoollisuudesta Narvan taistelussa.

Apua veljeskansalle

Loppusyksyllä 1918 Suomessa värvättiin kovalla kiireellä vapaaehtoisia veljeskansan avuksi häätämään puna-armeija Virosta. Viipurissa sairaanhoitajana ja suojeluskunnan kirjurina työskennellyt 18-vuotias Aino Mälkönen päätti pyrkiä joukkoihin.

Kyse ei ollut nuoren tytön sotaromanttisista kuvitelmista. Aino oli kansalaissodan aikana liittynyt valkoisten joukkoihin ja vaatinut päästä nimenomaan rintamalle. Aino toimi sairaanhoitajana ja kuularuiskuvöiden lataajana. Hän oli jo kokenut sodan kauheuksia.
17-vuotiaana Aino oli pitänyt hyvää ystäväänsä kädestä, kun tämä oli tuskissaan kuollut rekeen Ravattilan taistelussa saamiinsa vammoihin.

”Yhdessä reessä makasi Viljo, vielä hengittäen, mutta hyvin heikkona. Sain ottaa häneltä viimeiset jäähyväiset. Tosiaankin tuntui katkeralta katsella hänen tuskallista kuolinkamppailuansa. Viimein hän nukkui poika parka, käsi minun kädessäni hitaasti kylmeten. Tuntui kuin olisi sydän rinnasta reväisty. En voinut edes itkeä”, kirjoitti teinityttö Aino sisarelleen vuonna 1918.

Siviilielämä tuntui tylsältä

Kansalaissodan jälkeen siviilielämä tuntui Ainosta tavattoman tylsältä.

”Jollei tapahdu muutosta, niin vaihdan taas pukuni harmaaksi ja lähden rajalle, silloin ei ole kysymystä muusta kuin elämästä ja kuolemasta”, kirjoitti Aino sisarelleen.

Aino oli syntynyt Kirvussa 3. marraskuuta 1900. Perheeseen syntyi Ainon jälkeen kolme poikaa peräjälkeen. Mutta he kaikki kuolivat pieninä. Ehkä sen takia Ainosta tuli isänsä silmäterä ja mitä ilmeisimmin poikatyttö, vaikka myöhemmin perheeseen syntyi poikiakin.

Isä Juho oli syntynyt Laatokan rannalla Inkerissä. Hän jäi lapsena orvoksi ja joutui huutolaiseksi. Vaatimattomasta taustastaan huolimatta hän oli tukevasti valkoisten puolella. Kansalaissodan aikoina hän työskenteli poliisina Imatralla.

Juho vihasi kommunisteja. Vallankumous oli sulkenut rajan Venäjän ja Suomen välillä, eikä Juho enää koskaan nähnyt sisaruksiaan, jotka jäivät Venäjän puolelle. Isän tyttönä Aino imi itseensä bolsevikkivihan.

Tallinnan satamassa kuhisee, kun Wäinämöinen saapuu 12. tammikuuta 1919 mukanaan toiset suomalaisjoukot, niin kutsutut Pohjan Pojat. OM-arkisto

Kansalaissodan jatkumo

Jäänsärkijä Wäinämöinen lähti 3. tammikuuta 1919 Helsingin Katajanokalta Tallinnaan.

Laivalla oli majuri Martin Ekströmin johtamaan vapaaehtoisrykmenttiin kuulunut konekiväärikomppania. Siinä oli viisi upseeria, 129 sotamiestä ja jännityksestä kihisevä Aino. Tosin kaikki luulivat hänen olevan Aimo.

Kotiväelleen Aino ei ollut kertonut lähdöstään mitään. Päästäkseen sotimaan Aino oli leikkauttanut tukkansa lyhyeksi ja pukeutunut miehen vaatteisiin.

Henkilötodistukseensa hän oli lisännyt n-kirjaimeen yhden sakaran lisää. Ainosta tuli Aimo. Kiireessä ja tohinassa kukaan ei huomannut katsoa henkilötodistusta tai sen haltijaa tarkemmin.

Ekströmin vapaaehtoisjoukko alkoi siirtyä pohjoiseen. Ensimmäiset taistelut käytiin tammikuun toisella viikolla. Vastassa oli myös paljon suomalaisia entisiä punakaartilaisia ja Suomen kansalaissota tavallaan jatkui Virossa.

Ensimmäinen suomalainen vapaaehtoisten joukko ei Narvan valtauksen jälkeen juurikaan osallistunut taisteluihin. Rykmentti kotiutettiin maaliskuun loppupuolella.

Sukupuoli paljastui

Aino ei halunnut kotiin, vaan liittyi Viron avuksi myös tulleisiin Pohjan Poikiin helmikuussa 1919. Tämä yksikkö taisteli Etelä-Virossa. Yksikköön pestautuneet joutuivat perusteelliseen lääkärintarkastukseen ja Ainon oikea sukupuoli tuli ilmi.

Se ei kuitenkaan häirinnyt värvääjiä. Aino sai jatkaa sotimista Aimona. Palvelustodistuksessa käytettiin nimeä Aimo, palvelusarvon kohdalla oli merkintä ”sotilas (neiti)”.

Sotilaskantakirjasta käy ilmi, että Aino osallistui Petserin rintamalla seitsemään taisteluun. Ainon kirjoittamia kirjeitä kotiväelle on säilynyt vain muutama. Niissä Aino kuvaa värikkäästi, kuinka suomalaisvapaaehtoiset kävivät ”bolsujen” kimppuun.

Suomalaiset tyhjensivät Narvan keskustan puna-armeijasta raivokkaalla yllätyshyökkäyksellä. OM-arkisto

”Kuulia satoi ympärillämme, niin että lumi ryöppysi, mutta kehenkään ei osunut sen pahemmin, kuin että minun manttelipahaseni oli vain niin kovin onnettomassa kunnossa, että toiset sitten jälkeenpäin ihmettelivät, kun en minä itse saanut naarmuakaan.”

Kirjeessään Aino mainitsee ohimennen saaneensa selkäänsä ”aikamoisen täräyksen kranaatista”.

Keväällä 1919 Pohjan Poikien rykmentti hajosi ja suurin osa joukoista poistui Virosta huhtikuussa. Ainon vapautustodistus on päivätty Tartossa 15.6.1919. Palvelutodistuksen mukaan ”Aimo Mälkönen on osoittanut kiitettävää käytöstä ja urhoollisuutta.”

Joukkoja johtanut eversti Hans Kalm on nimikirjoituksensa viereen lisännyt: Yllä mainitun sotilaan, Neiti Aino Mälkösen urhoollisuutta ja kuntoa ihaillen.

Aino jäi Tarttoon ja suunnitteli värväytymistä Viron armeijaan. Selkävaiva kuitenkin esti sen. Aino toimi pataljoonansa kirjurina ja hoivasi Tarton sotilassairaalassa toipuvaa pahasti haavoittunutta ystäväänsä jääkärivänrikki Helge Lassilaa.

Aino Mälkösen sotilaskantakirja Pohjan Poikin ajoilta kertoo, että palveluksessa Mälkösen käytös on ollut kiitettävä.

Siviilielämä pelotti

Sotiminen oli ohi ja Aino oli hämillään.

”Enpä luule, että minusta juuri olisi siviilielämään, joka on niin kovin hiljaista ja yksipuolista. Kuinkahan minun kävisi jos minut sidottaisiin johonkin konttoriin pienellä palkalla tekemään sellaista kun konttorityö yleensä on. Vangita minut on kuin vangita aron tuuli.”

Aino kuitenkin palasi Suomeen kesäkuussa 1919. Yhtenä syynä oli koko ajan pahemmin vihoitteleva selkä.

Keväällä 1920 Aino aloitti lastenhoitajana Viipurissa kapteenituttunsa perheessä.

Selkävaivaansa hän paranteli sen ajan menetelmin. Aino antoi lasten toimia kiropraktikkoina ja kävellä selkänsä päällä. Nelivuotias hoidokki läjähti voimalla istumaan Ainon ristiselän päälle, jolloin Aino halvaantui saman tien.

Huhtikuussa 1920 Aino makasi hoidettavana Viipurin Diakonissalaitoksella. Hän ei pystynyt liikkumaan. Anni-sisko muisteli kirjeessään myöhemmin käyntiään sairaalassa.

Aino makasi vatsallaan ja huoneessa oli haissut todella pahalta, koska Ainolla oli märkiviä makuuhaavoja.

National Library of Finland

Heinäkuun 2. päivänä 1920 Aino kuoli. Murheen murtama isä haki tyttärensä ruumiin sairaalasta kotiin Ruokolahdelle.

Anni-sisko kirjoitti myöhemmin hautajaisista.

”Mieleeni jäi pihanurmikolla pukkien päälle asetettu arkku, jonka kansi oli auki. Seisoin siinä yksin ennen saattoväen tuloa ja kiinnitin sisareni rintaan Narvan valloituksen kunniamerkin. Se merkki on siellä (Ruokolahden hautausmaassa) tänäkin päivänä. Muistan myös koskettaneeni hänen silmäluomiaan kevyesti, mutta siihen jäi sormenjälki.”

Virolaisten ”Narvan valloittajaksi” kutsuman Anto Eskolan johtaman juoksumarssin kunniaksi järjestetiin nyt 19. tammikuuta puolimaraton nimeltään Eskolan juoksu. Se noudatteli samaa reittiä kuin suomalaisten uhkarohkea hyökkäys, jolla bolsevikit ajettiin Narvasta sata vuotta sitten.

Lähteet: Leena Laulajaisen ja Mälkösten sukuarkisto.

Seurassa pohdiskeltiin 50 vuotta sitten, millaisia keinoja naisella on pitää puolisonsa nuorena ja reippaana avioliitossa vuosien vieriessä. Vastuuhan tästä on tietenkin, perinteisesti, vaimolla.

”Vaikka miehen sanotaan olevan niin vanha kuin minä hän itseään pitää, hän silti tuntee olevansa monta vuotta nuorempi, jos hänellä on valpas, yritteliäs vaimo, joka tahdikkaasti rohkaisee miestä pitämään ikävuodet kurissa. ”

Mutta mitä sitten voitaisin tehdä liikojen vuosien ravistelemiseksi aviomiehen harteilta?

”Aina on osoittautunut viisaaksi sellainen menettely, että vaimo antaa aviomiehensä elää uskossa, jonka mukaan tämä on mitä vetrein ja komein poika. Todellisuudessa miehet tietämättään usein kuitenkin laiminlyövät kuntonsa. Mitä asialle voi tehdä?

Ensin on tietenkin suoritettava tilanteen arvostelu siitä, millaiseksi aviomiehen ulkomuoto on päässyt kehittymään. (Päätelmät on tietenkin pidettävä omana tietona!)

Vähän kuntovoimistelua, ehkä ruuan säännöstelyä. Mutta ei pidä sanoa, että miehen vartalo ei ole enää sitä mitä se oli aikoinaan. On puhuttava aina yleisesti.”

Seura opasti aviovaimoja miestenhuoltoon 1969.

Muista ehostus – Hiukset kuntoon

Seuran mukaan paljon on tehtävissä myös perinteisillä ehostustoimilla.

”Ehdottakaa jakausta; sanokaa että se on jotenkin poikamaisempi. Ehdottakaa käyntiä hyvässä parturissa.

Ja miten olisi, jos innostaisitte miehenne käyttämään toilettivalmisteita lisäämään hänen hyvinvoinnin tunnettaan ja parantamaan ulkonäköä?

Voisittehan antaa niitä syntymäpiävä- ym. lahjoiksi. Parranajo- ja ihovedet, hiusöljyt ja -voiteet, talkki, shampoot jne. Kaikki ne olisivat hyödyllisiä”

Mieli myös virkistymään – Henkiset nivelet eivät saa jäykistyä

Jutussa muistutetaan, että myös henkinen puoli on tärkeä.

”Miehen henkisten nivelten ei saa antaa jäykistyä. Muutamilla miehillä on paha tapa jankuttaa olevansa vanhoja.

Jos aviomies on sitä tyyppiä, että hän kaipaa lohduttavaa vakuuttelua, häntä voidaan muistuttaa siitä, ettei hän ole enää yhtä nopea kuin aikaisemmin, mutta että hän on kypsynyt ja kerännyt kokemuksia ja että hänen järkensä nyt toimii entistäkin paremmin.

Ei liioin olisi pahitteeksi, vaikka hieman ylpeilisitte hänen ansioillaan hänen ystäviensä seurassa. Vaimo voi olla erittäin hieno miehensä mainostaja.”

Tilaakin tarvitaan – ja pirteys heijastuu vaimoonsa

”Ja vielä on eräs tapa, jolla vaimo voi auttaa miestään pysymään nuorekkaana.

Antakaa arvoa hänen harrasteilleen älkääkä koskaan, koskaan, hermoilko, jos hän on joskus iltaisin ulkona tovereittensa kanssa. Se tekee hänelle hyvää. Se pitää hänet pirteänä ja reippaana, ja tuo pirteys heijastuu hänen vaimoonsa.”

Kun runoilija oli kuollut, hänen viimeiset säkeensä löytyivät patjan alta.

Runon nimi oli Rakas kuolema.

Se päättyy näin:

Painava vankila/

aukaise sieluni mennä./

Untuvasiivin/

uupuja nosta ja lennä.

Saima Harmaja kirjoitti runon yksitoista päivää ennen kuolemaansa, luultavasti sängyssään maaten, koska hän oli jo niin heikko. Sitten hän tapansa mukaan päiväsi tekstin ennen kuin kätki paperin patjan alle.

Ehkä hän halusi säästää läheisiään, etteivät nämä hänen vielä eläessään joutuisi lukemaan raskaita, luopumisesta kertovia säkeitä.

Saima menehtyi keuhkotuberkuloosiin kaksi viikkoa ennen 24-vuotispäiväänsä huhtikuussa 1937.

Elämä hiipui nuoresta naisesta hitaasti. Saima painoi lopulta vain 32 kiloa, ja kaitoja kasvoja kehystivät uurteet ja ohentuneet hiukset.

Hänestä jäi elämään vahva mielikuva hentoisesta, haaveilevasta runotytöstä.

Mutta Saima ehti elää myös naisen elämää.

Tavalliset halut

Pian Saima Harmajan kuoleman jälkeen julkaistiin Saiman äidin Laura Harmajan toimittama kirja Kootut runot ja kehitys runoilijaksi päiväkirjaotteiden valossa. Se vahvisti mielikuvaa eteerisestä, lapsenomaisen viattomasta runoilijasta, joka kirjoitti, kärsi ja kuoli.

Päiväkirjaotteista oli siivottu pois nuoren naisen kiihkeä rakkaudenkaipuu, monet ihastuksen kohteet ja salaa solmittu kihlaus.

Käsitys hauraasta haaveilijasta oli muutenkin vähintään yksipuolinen. Saima oli etenkin terveinä vuosinaan puhelias ja huomionhakuinenkin nainen, joka rakasti leivoksia ja muita herkkuja sekä kauniita hattuja, kenkiä ja koruja.

”Saima oli toisaalta hyvin tavallinen tyttö ja nainen, jolla oli tavallisia haluja. Ei hänen elämänsä ollut pelkkää kutsumuksen täyttämistä”, sanoo tietokirjailija Ritva Ylönen.

Saima Harmaja murrosikäisenä perheen kesähuvilalla 1920-luvun puolivälissä. Saima Harmajan arkisto

Maaliskuussa ilmestyi Ylösen kirja Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913-1937 (SKS), joka piirtää Saimasta aiempaa verevämmän, lihallisen ja täydentuntuisen kuvan.

Teos on ensimmäinen kattava elämäkerta suomalaistaiteilijasta, jonka ehkä rakastetuimman runon Rannalla moni osaa ulkoa:

Ihanat vaaleat pilvet/ liukuvat taivaalla./ Hiljaa ja lumoavasti/ laulaa ulappa. /Aaltojen hyväilyistä/ hiekka on väsynyt./ Tulisit aivan hiljaa,/ tulisit juuri nyt –

Lyhyeen elämäänsä nähden Saima Harmaja ehti kirjoittaa valtavan määrän, jopa tuhansia runoja luonnosvihkoihinsa.

Lihava ja teerenpilkkuinen

Saima Harmaja oli kielellisesti hämmästyttävän lahjakas jo alakouluikäisenä lapsena, minkä voi todeta hänen päiväkirjaotteistaan.

Toki hänellä oli kasvamiselle ja oppimiselle parhaat mahdolliset lähtökohdat ei vielä niin tasa-arvoisessa nuoressa Suomessa. Vanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja, isä tohtori ja äitikin maisteri. Saiman äidinisä oli suomen kielen ja kirjallisuuden professori, senaattori ja runoilija Arvid Genetz.

Taloudellisesti perheen elämä oli turvattua. Harmajat asuivat isossa asunnossa Helsingin Kasarmikadulla ja kesiä voitiin viettää Lohjanjärven huvilalla.

Saima oli perheen neljästä lapsesta toiseksi vanhin. Isosisko Outi oli varsinainen kaunotar. Itseään Saima sen sijaan kuvaili 12-vuotiaana päiväkirjassaan näin:
Minä olen aika lihava ja aika pitkä, teerenpilkkuinen otus. Minulla on pitkä kellanpunainen palmikko ja merenvihreät tai ruskeanharmaat silmät. Ja minulla on lyhyt kaula ja kamala lauluääni ja olen hirmuinen lörppö, mutta hyväpäinen.

Saima ihaili isosiskoaan Outia, jota pidettiin kaunottarena. Outi kuoli synnytykseen vuotta ennen Saiman menehtymistä tuberkuloosiin. Matti Topparin kotiarkisto

Jo noihin aikoihin päiväkirja sai kuulla jatkuvasti myös Saiman rajuista ihastumisista tai ”pihkaantumisista”, kuten hän itse kirjoitti. Ne jäivät lähes loppuun asti salaisiksi kaukorakkauksiksi Saiman elämässä.

Ritva Ylönen arvelee, ettei päiväkirjan teksti ollut liioittelua: Saima todella piti itseään rumana, ja sillä oli merkittävä vaikutus hänen elämäänsä.

”Hänellä oli paitsi kaunis sisko myös kauniita serkkuja, ja hän tunsi itsensä semmoiseksi rumaksi ankanpoikaseksi. Se haittasi suhteita toiseen sukupuoleen. Hän kirjasi päiväkirjaankin, että ei ole naisellinen vaan vähäpätöisen näköinen.”

Sydänsurut ja maailmantuska syvenivät murrosiässä, kuten siinä iässä usein.

Harva kantaa kuitenkaan samalla toisenlaista taakkaa: luomisen tuskaa.

Runoilu söi voimia

Ritva Ylösen mielestä runoilijan terveysongelmat alkoivat 13-vuotiaana. Nykyaikana Saima passitettaisiin luultavasti psykologille. Omana aikanaan häntä pidettiin heikkohermoisena ja raskasmielisenä.

Saima etsi itseään kuten kuka tahansa murrosikäinen, koki ihastumiset rajusti ja kamppaili myös hengellisten asioiden kanssa. Mutta sen lisäksi hän kirjoitti intohimoisesti, ja luomisprosessit olivat raskaita.

”Hänen piti piiskata itsensä sellaiseen tuskatilaan, että sai runon synnytettyä. Se söi hänen voimiaan”, Ylönen sanoo.

Se aiheutti myös ristiriitaa suhteessa vanhempiin, koska koulutyö kärsi kirjoittamisen vuoksi. Niin lahjakas kuin Saima kielellisesti olikin, hänellä oli suuria vaikeuksia matematiikassa. Vielä ylioppilaskirjoituksissakin hän sai matematiikan kokeessa vain yhden laskun oikein.

Mutta vanhemmat huomasivat senkin, että kirjoittaminen todella rasitti kasvavan lapsen terveyttä – niin kiihkeää ja aikaa vievää se oli. Saima taas koki, että hänen harrastustaan ei hyväksytty. Joka tapauksessa jo vuosia ennen tuberkuloosiin sairastumistaan Saima joutui lepäämään lyhyitä jaksoja parantoloissa.

Saima Harmaja viimeisessä otetussa valokuvassa kevättalvella 1937. Heinrich Ifflander / Saima Harmajan arkisto

Kun keuhkotuberkuloosi todettiin vuonna 1931, Saima oli 18-vuotias ja valmisteli ensimmäistä runokokoelmaansa.

Diagnoosi herätti kauhua. Tuberkuloosiin kuoli vielä 1930-luvulla noin kymmenentuhatta suomalaista vuodessa.

Saima eli elämänsä kevättä, jonka ylle lankesi varjo.

Sairauden toteamisen jälkeen hän kirjoitti yhden tunnetuimmista runoistaan Peipponen. Siinä kertoja itkee lakkaamatta vuorenkorkuista tuskaansa, kun ikkunan taakse ilmestyy peippo, joka laulaa riemuaan hurmaantuneena:

Oi Jumala! Sydämessäni/ on aivan pimeää./ Ja kuitenkin peipponen lauloi./ En voi sitä ymmärtää.

Peippo lauloi Saiman runoissa myöhemminkin; ei vain toivoa ja riemua vaan myös eroottista rakkautta.

Ruumiinkaipuu

Saima Harmaja huokaili 1930-luvun alussa usein päiväkirjalleen, miten kaikilla muilla on heila mutta hän vain on yksin.

”Hänellä on suuri vimma saada joku, jonka kanssa rakentaa suhde, ja ihan ruumiinkaipuu eroottiseen kokemukseen. Kukaan ei ollut häntä sillä tavalla hyväillyt, eikä hän ollut edes ensisuudelmaa saanut”, Ritva Ylönen sanoo.

Keväällä 1932 se viimein tapahtui: Saima ihastui ikätoveriinsa, kauppatieteen ylioppilaaseen Jaakko Holmaan. Ihastus syveni rakkaudeksi, ja ainakin aluksi näytti siltä, että myös miehen puolelta.

Lokakuussa Saima vuodatti päiväkirjaansa:

Oi lahjoittamisen autuutta, ylenpalttisen runsautensa poisantamista. Suutelin häntä, suutelin häntä – kaulaa, poskea, silmiä – hän vavahti ihanasti, kun huuleni painuivat pehmeisiin ripsiin.

Salakihlattu Jaakko Holma otti monta kertaa etäisyyttä Saimaan. Parilla oli lopulta vain vähän yhteistä, mutta rakkaudennälkäinen Saima olisi halunnut suhteen jatkuvan. Saima Harmajan arkisto

Vaikka suhdetta jäähdyteltiin välillä, pari kihlautui salaa kesällä 1934. Saiman samana kesänä kirjoittamassa runossa Salaisuus peipponen laulaa niin, että sen rinta on pakahtua ”sävelhyrskyihin”.

Lopullinen ero tapahtui marraskuussa 1936. Holma jätti Saiman, joka oli sairastunut tuberkuloosiin uudelleen ja suri synnytykseen kuollutta isosiskoaan Outia.

Elämänsä viimeisen vuoden Saima eli enemmän tai vähemmän eristyksissä omassa huoneessaan kotona Kasarmikadulla, jossa sairaanhoitaja ja äiti pitivät hänestä huolen.

Vieraita kävi, kuten kirjailijakollega Helvi Hämäläinen vielä kuolemaa edeltävänä päivänäkin, ja kahden huoneen väliin asennetun ikkunan kautta Saima saattoi seurata siskontyttären kasvamista pelkäämättä, että tartuttaisi tämän.

Sairaudesta ja kärsimyksestä Saima on kirjoittanut säkeitä, joista moni on myöhemmin saanut lohdun.

Ehkä hän sai niistä lohtua myös itse – ja peippo lauloi vielä viime pimeyteen.

Suur-Seura 9.3.1979:

Kirvesmies Reijo Korkkosen, 34, perheessä Paltamon Melalahdessa Keräsenvaaralla oltaisiin hyvin vauraita, jos pelkät maisemat elättäisivät. On puhdasta luontoa, jylhiä vaaroja, lempeitä notkelmia, säihkyviä hankia, lumen alla lyyhistyviä puita.

Täällä ihminen tuntee olevansa osa luontoa. Täällä ihminen tuntee myös olevansa vallanpitäjäin armoilla. Jos on ulkopuolisista ansioista riippuvainen ja jos on suhdanneherkällä alalla, saa varmasti lentää heittopussina, mitään ei voi rakentaa työpaikan varaan.

Paltamon kunta sijaitsee Kajaanista noin 40 kilometriä Ouluun. Asukkaita täällä on noin 5 700, heistä tällä hetkellä huolestuttavan suuri määrä vailla työtä. Kunnan työttömyysprosentti oli vuodenvaihteessa runsaat 20, mutta kun kunnassa toiminut puutaloelementtitehdas teki konkurssin, on aihetta pelätä työttömyysprosentin kipuavan 25:een, ellei tällekään yritykselle löydy jatkajaa.

Työttömyys on paltamolaisille tuttua, tuttu se on Reijo Korkkosellekin. Viime vuonna hän sai olla tienestissä neljä kuukautta, tämän vuoden hankkeista ei ole mitään varmaa luvassa, ehkä kunnassa jotain rakennetaankin, toivoa sopii. Kirvesmiehen työhän on sesonkiluonteista ja suhdanneherkkää.

Tämä näyttää runolliselta, viehättävältä, mutta tämä on arkista, ankeaa. Tässä mökissä Reijo ja Helena elävät neljän lapsensa kanssa ilman sähköä, ilman vettä. Täytyy ihmetellä, että perhe on kestänyt pahemmin sairastelematta ankaran talven, pirtissä käy riipivä veto, tuvan ovi on alaosastaan jäässä. © Otavamedia

Ansio alle 900 markkaa kuukaudessa

”Meillä on neljä lasta, tai oikeastaan kaks lasta ja kaks poikoo. Sitte on vielä tuo ottotytär, tuo vaimo. Vanhin lapsista on kymmenen, nuorin on vuosikas”, Reijo esittelee perhettään. Siihen kuuluu siis vaimo Helena, 30, lapset Jari, 10, Sari, 8, Kari, 4 ja yksivuotias Mari.

Jokainen rahan kanssa värkännyt tietää, miten vähän kaupasta saa 41 markalla. Tämä on summa, joka Reijolle maksetaan työttömyyskorvauksena viitenä päivänä viikossa. Työvoimaviranomaisten laskujen mukaan kuukauteen kertyy avustettavia päiviä keskimäärin 21 ½ – eli kuukausiansio jää alle yhdeksänsadan markan.

Todelliseen ahdinkoon Korkkosen perheen on kuitenkin ajanut asuntokurjuus. Heillä ei ole ollut koskaan omaa asuntoa, aina on ollut tyytyminen siihen, mitä mahdollisimman edullisessa hintaluokassa on ollut tarjolla vuokralle.

”Käytin täällä syksyllä sosiaaliviranomaista. Olihan hänkin sitä mieltä, ettei tämä ole lapsiperheelle sopiva asunto, mutta minkäs teet, kun muutakaan ei ollut saatavissa”, Reijo sanoo.

Ei lämpöä, ei sähköä, ei vettä

Päärakennus nojailee vähän joka suuntaan, ikäloppuhan se jo onkin, pilallerapistunut raakki. Maalia on vain vihlovansinisessä ulko-ovessa, josta kuljetaan pienen eteisen läpi pirttiin. Vähäinen tupa ja sen kupeessa oleva kamari ovat tupaten täynnä. Tämä ensivaikutelma osoittautuu pitemmällä silmäilyllä todeksi. Huoneitten yhteispinta-ala on kolmisenkymmentä neliötä. Kun tähän tilaan sijoitetaan tuvassa kaksi istuinsohvaa, kahdeksan tuolia, pesukomuuti, pari pöytää, tiskipöytä ja kaksi astiankuivauskaappia, makuuhuoneessa pari sänkyä, hyllyjä, öljylämmitin ja vauvanvuode ja kun oman perheen väkeä on jo kuusi henkeä, ei ihme, että ahtaan tunne on todellinen. Seinät pullistelevat vaatteita. Kaikki on nimittäin jouduttu ripustelemaan nauloihin, komeroita ei ole lainkaan.

Ahtaus ei kuitenkaan ole asunnon pahin puoli. Vaikeinta on kylmyys ja vetoisuus, täytteet lienevät jo aikaa sitten karanneet sekä rakennuksen seinistä että lattiasta. Huoneita lämmitetään öljykaminalla ja lisäksi poltetaan puita pienessä leivinuunissa. Riipivä veto loikkii silti nurkissa, vaikka pirtti on juuri lämmitetty, on tuvan ovi alaosastaan paksusti jäässä.

Pihalla on kyllä kaivo, mutta se kuivui jo aikaisin syksyllä.

Sähköä talossa ei ole. Ruoka keitetään kaasulla, kaasulla toimii valaistuskin. Ei siis ole lämpöä, ei sähköä, mutta ei myöskään vettä.

”Pihalla on kyllä kaivo, mutta se kuivui jo aikaisin syksyllä”, Reijo kertoo. Vettä ei ole myöskään kantomatkan päässä.

Kokeilepa elää päivä ilman vettä, niin ymmärrät, kuinka vastustaa.

”Onneksi on lunta”, Helena naurahtaa ja katsoo ulos pirtin ikkunan puoleen väliin kiipeäviä hankia. ”Onneksi on mistä sulattaa.”

Joka vesitippa siis lämmitetään lumesta. Kauhistuksella ajattelee jo vauvanpyykin pesua, pikku-Marilla ei ole kertakäyttövaippoja, vaan halpoja, pesusta toiseen kestäviä harsokangasvaippoja.

”Melkoista tuhrausta tämä on pyykinpesupäivinä”, Helena sanoo.

Koko perheen pyykit pestään tässä pienessä pirtissä. Ensin sulatetaan lumesta vesi, sitten hangataan pyykkilaudalla kuusihenkisen perheen tamineet ja sitten taas kuivatetaan. Ei taida olla ihmeainetta, joka täällä tekisi lumivalkoista vaivatta. Pyykinpesukone perheellä kyllä on, mutta siitä ei ole keinoa, kun ei ole sähköä.

Ensin sulatetaan lumesta vesi, sitten hangataan pyykkilaudalla kuusihenkisen perheen tamineet ja sitten taas kuivatetaan.

Vaatteitten puhtaus on yksi ongelma, henkilökohtainen puhtaus toinen. Ei nimittäin ole kylpykelpoista saunaa.

”Mitäpä sillä tekisikään, kun ei ole vettä”, Reijo tuhahtaa.

”Mutta sepä on kuitenkin hyvä, että on tuo viemäri”, Helena ilahtuu esitellessään asunnon ainutta ylellisyyttä, leivinuunin ja pesukomuutin välissä törröttävää likavesiallasta. On, tai olisihan se hyvä, vaan nyt kovien pakkasten aikana sekin karahti jäähän.

Tässä asunnossa siis Korkkosen perhe elelee. Vuokralla. Tässä talossa ei ole yhtään ns. mukavuutta, ehkä omistaja saattaa sen takia periä nauramatta vuokraa 270 markkaa kuukaudessa. Minkäs teet, asua on pakko.

”Ei tätä kehua voi. Yhtenä aamuna meinasi velli keikahtaa kauluksesta sisään, kun lattia petti tuolinjalan alla”, Reijo kertoo.

Totta hän puhuu, lattiassa on nyt jo suuri aukko. Sitä on peitelty levyllä, ettei pienimmäinen tipahtaisi lattiatäytteiden sekaan.

Korkkosen perheen talo on vaatimaton näköinen ulkoapäin, mutta se on silti aivan eri luokkaa kuin entinen asunto. Isä Reijo on kunnostanut taloa sisältä. Seuraavaksi korjaillaan ulkolaudoitusta. © Eero Kemilä / Otavamedia

Timantti olisi Korkkosenkin ystävä

Viimeistään täällä Korkkosen pirtissä ymmärtää myös sen, mitä presidentti Urho Kekkonen tarkoitti puhuessaan työttömyydestä kansallisena häpeänä. Kun ihmisellä ei ole työtä, hänellä ei ole palkkaa. Ja kun rahasta tulee puute, nipistetään elämisen perustarpeista. Jos ei ole omaa asuntoa, et sitä työttömänä voi hankkia, jäät tilanteen armoille, olet kuin täi tervassa. Ei auta huutaa, että rakastat työtä, kukaan ei sitä tällä vakuuttelulla järjestä.

Timanttihan se olisi Korkkosenkin ystävä ja saisipa tuo timantti olla vaikka vakituinen työpaikka.

Korkkosen pirtissä oivaltaa senkin, kuinka näennäistä on hyvinvointimme ja kuinka epätasaisesti tämä silmänlume on jakautunut. Suomessa puhutaan suunnattomille miljoonalukemille nousevista veropetoksista, joku kälmää valtavia rikkauksia salkussaan ulkomaille, joku kiskoo pimeästi lainaamistaan miljoonista miljoonia markkoja korkoja, jotkut nostelevat kuukausipalkkojaan yhdellä kertaa tuhansia markkoja (neljän työttömän ihmisen kuukausiavustuksen verran), jotkut määräävät itselleen maksettavaksi palkan lisäksi lähes kolme kertaa suuremman päivärahan, kuin tämän työttömän ainut päiväansio on, jotkut ovat niin omaisuutensa huumaamia, että saavat huutaa muita pitelijöiksi, etteivät komeuksissaan repisi rahojaan, jotkut turvattuna, arvostettuna, huomioonotettuna ihmisenä elämänsä eläneet voivat suutaan suipistaen suomia ”kassalinjalaisia”, jotkut kehtaavat kertoa tälle Suomen kansalle suurena totuutena rakastavansa ja suosivansa timantteja, koska ne ovat ystäviä.

Timanttihan se olisi Korkkosenkin ystävä ja saisipa tuo timantti olla vaikka vakituinen työpaikka.

Kansan unohtamisen puolesta

Suomessa mentiin taannoin eduskuntaan unohdetun kansan puolesta, nyt tuonne valtapaikoille taidetaan yrittää kansan unohtamisen puolesta.

”Ei tässä Suomessa maana mitään vikaa ole. Tämä meidän maan johtoportaan touhu on vain mennyt liian paljon oman edun tavoitteluksi. Kyllä luulisi tällaisen väkimäärän pystyvän työllistämään, mutta muita kansojahan me ulkomaisella tuonnilla suositaan”, Reijo sanoo.

Valtion pitäisi Reijon järkeilyn mukaan kyetä vaikuttamaan enemmän yritysten toimintaan, päästä määräämään niitten sijoituspaikkoja.

”Vaikka näkyypähän samat vaivat ahdistavan valtionyrityksiäkin. Ei sitä osaa sanoa, mikä paras vaihtoehto olisi.”

”Jos Kostamus olisi mennyt suunnitelmien mukaan, niin ei täällä Kainuussa olisi työttömyydestä tietoakaan. Siinä kävi vain niin, että firmat toivat työporukkansa etelästä. Nyt Kostamuksestakin on joutunut miehiä pois, ennen ne siirsivät tarpeen mukaan työstä toiseen, nyt on kuuleman mukaan lomautus edessä, kun yksi työ loppuu. Mutta hyvähän tietysti on, että ainakin jollakin riittää kiirettä, ulosottomiehellähän täällä on nyt kyllä kysyntää”, Reijo puhelee.

Liioittelematta voi sanoa, että Helena on hoitanut nuorimmaistaan todella alkeellisissa oloissa, jokainen vesitippa on sulatettava lumesta. © Otavamedia

Otettaisiin askel parempaan

Reijon perheen tilanne on niin ahdistava, ettei se voi tällaisena jatkua. Reijo ryhtyi hankkimaan parempaa asuntoa ja kun muuta keinoa ei ollut, hän otti rakennustarvikkeita velaksi ja ryhtyi korjaamaan samassa kylässä olevaa vanhaa rakennusta. Tuo talo on myytävänä ja korjauksia Reijo on tehnyt siinä toivossa, että saisi halpakorkoista lainaa. Tuota lainaa hän on anonut, mutta mitään vastausta ei ole kuulunut. Paltamon kunnan sosiaalitoimen edustajat arvelevat, ettei tämä kauppa ehkä täytä halpakorkoisen lainansaannin ehtoja. Kuntakaan ei niukkojen varojen vuoksi voi perhettä auttaa, vaikka tilanteen hankaluus on tiedossa. Talon kauppahinta on 20 000 markkaa. Se ei ole paljon paitsi silloin, kun kun sitä ei ole, ei omana eikä lainana.

”Sieltä se iso talo tiiristää”, Sari-tyttö riemuitsee, kun menemme katsomaan uutta kotia, josta koko perhe on unelmoinut. Jo myyntihinta antaa arvata, ettei tämäkään ole mikään huippuluokan asunto, mutta ero entiseen on kuin yöllä ja päivällä. Reijo on korjannut alakerran kaksi huonetta, uusinut seinät, lattiat, katot, vuorannut lämpimäksi. Täällä on sähkö, vesi (tosin vain kylmä) tulee ja menee, täällä on sauna.

”Lastenkin kanssa olisi helpompaa”, Helena huokaa katsellessaan ympärilleen. Helenan terveys on pettänyt monesti, jo kauan sitten häneltä on leikattu aivokasvain, selkä on ollut pahastikin kipeänä, toivoisi toki hänenkin vähän helpommalta lapsia hoitavan.

Helenan terveys on pettänyt monesti, jo kauan sitten häneltä on leikattu aivokasvain, selkä on ollut pahastikin kipeänä.

Tässä talossahan tuo parempi pilkottaisi, olisi vain muutama sata metriä kauppa-autolle entisten kilometrien asemesta, lapset pääsisivät tästä vaivatta kouluun, mutta ennen muuta: täällä olisi lämmintä, pikkuisenkin voisi päästää huoleti lattialle töpöttelemään.

Elämme kansainvälistä lapsen vuotta. Kysäisen, mitä mieltä Reijo on lapsiperheen asemasta Suomessa. Vastausta ei kuulu pitkään aikaan.

”Taitavat olla juhlapuheita”, hän sanoo lopulta. ”Puheet ovat puheita.”

Suur-Seura 27.4.1979

Suur-Seuran lukijoiden talkoot onnistuivat yli odotusten. Ennen kaupantekoa oli Kokkosen perheen avustustilillä rahaa 113 310,85 markkaa. Kiitos Suur-Seuran lukijoiden! © Otavamedia

Korkkosen lapset saivat talon

Monet taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevat sanovat kestävänsä uskomalla parempaan huomiseen, luottavansa, että joskus vielä päivä paistaa tällekin mättäälle. Usein käy silti niin, ettei kohennusta koskaan kuulu, kurki kuolee ennen kuin suo sulaa. Jotkut kuitenkin saavat elää samanlaisen päivän kuin Korkkosen perhe: hartaimmasta toiveesta tulee totta.

Talo ostettiin lapsille

Korkkoset ostivat oman kodin perjantaina pääsiäisen alla. Tapasimme Paltamossa pankin edessä aamulla kymmentä vaille yhdeksän. Julkinen kaupanvahvistaja, pankinjohtaja Oiva Valtanen oli ilmoittanut, että kauppa hänen puolestaan sopisi vaikka heti aamusta, odottelimme siinä pankin aukeamista Reijo oli tullut vaimonsa Helenan kanssa, mukana oli myös nelivuotias Kari-poika. Kiinteistön myyjänä oli mukana Martta Tervonen. Osa hänen lapsistaan on alaikäisiä, täysi-ikäisistä olivat paikalla asepalvelusta suorittava Sauli ja häntä hieman vanhempi Jari, poikain sukunimi on Nikkinen.

Ilma oli komea, päivä paistoi. Juttu ei silti oikein luistanut, jännittikin. Olimme pankin ensimmäiset asiakkaat, kello oli tasan yhdeksän, kun kävimme sisään. Lakimies oli tehnyt kauppakirjat jo valmiiksi, ne odottivat pankinjohtajan huoneessa.

Kun lähdimme näihin keräystalkoisiin, oli meillä tärkeimpänä ajatuksena saada pienille lapsille lämmin, kunnollinen asunto. Tämä ajatus vietiin myös päätökseen, talo nimittäin ostettiin Korkkosen lasten nimiin. Uusia isäntiä ovat vuoden ikäinen Mari, Kari, 4, Sari, 8, ja kymmenvuotias Jari. Eipä näitten isäntien allekirjoituksia tosin papereihin kysytty, mutta silmä tarkkana Kari-poika istua nakotti tapahtumaa seuraamassa.

Äiti heitti sillalta jokeen

Lapsille ostettiin talo, jossa on valmiina tupakeittiö ja kamari, vinttiin on tekeillä lisäksi huone. Tontin laidalla seisoo sauna, maata on puoli hehtaaria. Talossa on sähköt, pihalla porakaivo. Kunhan vesipumppu saadaan uusituksi, tulevat vedet myös sisälle. Parasta on se, että nyt on lämmintä.

”Etpä tiiä, miltä tuntui, kun päästin Karin jaloittelemaan saunan jälkeen tuvan lattialle. Siinä poika tarkeni juosta uimahoususillaan”, Reijo kehuu.

Pankinjohtaja Valtanen luki kauppakirjan, joka todettiin sopimusten mukaan laadituksi. Sitten oli allekirjoitusten aika, lyötiin vielä kättä päälle ja talo oli saanut uudet isännät. Kun maksut otettiin puheeksi, ilmoitti kaupanvahvistaja, että on tämä sen verran erikoinen tilanne, ettei hän tästä kyllä mitään korvauksia peri. Varsinainen kauppasumma maksettiin sitten pankkisalin puolella.

Harjakaiskahville mentiin paikalliseen ravintolaan, Kari otti limpparia ja jäätelöä. Ravintola on erittäin kauniilla paikalla Kiehimänjoen rannalla. Joku laskee komean sillan takana Oulujärveen.

”Tässä sitä oisi minulla oikein vakavan muistomerkin paikka”, sanoi Reijo äkkiä. ”Tältä sillalta minun äitini heitti minut jokeen keväällä -45. Olin silloin puolen vuoden ikäinen vauva. Ylöshän minut sieltä kyllä ongittiin, mutta melkeinpä voi sanoa, että sen päivän jälkeen on oltu kulkeilla. Koskaan ei ollut lapsena oikeata kotia, ei äitiä, ei isää.”

Tältä sillalta minun äitini heitti minut jokeen keväällä -45. Olin silloin puolen vuoden ikäinen vauva.

”Minun rukoukseni kuultiin”

Tupaantuliaisiin Melalahteen lähtivät Paltamosta Anja ja Heikki Tervonen ja lapset Tuula, Eija, Esko ja Eino. Mukaan tulivat myös lähinaapurissa asuva talon myyjä Martta Tervonen ja Sauli-poika.

Anja ja Heikki ovat Korkkosten ystäviä ja he olivat järjestäneet juhliin ohjelmaakin. Anja piti pienen puheen. Hän sanoi tunteneensa suorastaan ahdistusta tämän perheen tilanteen vuoksi.

”Olen itse kärsinyt köyhyyttä ja ymmärrän, millaista elämä on siinä paineessa. Haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat tätä Reijon perhettä auttaneet. Olen onnellinen, että rukoukseni on kuultu.”

Anja kertoo yrittäneensä etsiä jo aiemmin apua tälle perheelle, yksin keinot tuntuivat kuitenkin olemattomilta. Olikin aivan ihmeellistä, että nyt auttoivat täysin vieraat ihmiset.

”Tärkeintähän onkin se, että ihmisellä on sydän paikallaan.”

Anja ja Heikki toivat kauniita ruusuja Korkkosille. Kukkia sai myös toimittaja, vaikka oikeastaan ne kukat kuuluisivat nämä talkoot omikseen ottaneille ihmisille. Eino-poika ojensi mahtavan ruislimpun ja suolaa, uudessa talossa pysytään nyt ruuanpuolessa kiinni. Anjan tytär Tuula soitti vielä nokkahuilulla laulun ”Tiedän paikan armahan.” Sävelmä oli osuvasti valittu, kodin merkityksen ymmärtää varmasti sellainen, jolla ei ole koskaan aiemmin kotia ollut.

”Huomenna varmaan valkenee”

Enemmän kuin tarpeeseen tuli Korkkosille tämä koti, mutta tarpeeseen tulivat myyjille myös kaupasta saadut rahat. Sauli Nikkinen kertoi, että hänen osuutensa menee opintolainojen maksuun. Poika kävi Kajaanissa ammattikoulun. Papereissa lukee, että mies on valmis levyseppä-hitsaaja.

”Päivääkään en silti ole tätä työtä saanut tehdä. Jouduin valmistuttuani suoraan työttömyyskortistoon. Sen verran koulusta oli hyötyä, että työttömyyskorvauksen sai kolmea kuukautta aiemmin.”

Kuukauden kuluttua Sauli pääsee siviiliin. Työstä ei ole tietoakaan, työttömyyskortistosta tulee 29 markkaa korvausta viitenä päivänä viikossa. Ellei sitten käy kuin Saulin veljelle, Jarille. Hänkin nimittäin oli Kajaanissa ammattikoulussa, valmistui asentaja-koneistajaksi. Työtä ei saanut, nyt poikaa koulutetaan työllisyyskursseilla levyseppä-hitsaajaksi!

Työstä ei ole tietoakaan, työttömyyskortistosta tulee 29 markkaa korvausta viitenä päivänä viikossa.

”Ei tässä voi ajatellakaan vakiintumista, esimerkiksi perheen perustamista. Elämässä on jokin mielekkyys, kun on työtä, työttömänä tuntee itsensä aivan tarpeettomaksi. Kaikkialla kysytään koulun lisäksi työkokemusta, milläs sitä hankit, kun et mihinkään rakoseen pääse.”

Talo ostettiin Reijo Korkkosen lasten nimiin. Holhooja eli isä krijoittaa heidän puolestaan nimen kauppakirjaan. Toimitusta seuraa silmä tarkkana pankinjohtaja Oiva Valtanen. Otavamedia

Rahat käytetään asuntoon

Ei ole Korkkosen Reijollakaan töitä, mutta nyt on askaretta tässä kotosalla. Kun talkoot onnistuivat näin hyvin, hänellä on mahdollisuus toteuttaa monia toimia. Talon lämpöeristystä parannetaan ulkopuolelta, laitetaan uusi vuorilaudoitus, tehdään rakennukseen lisäsiipi. Nämä työt ovat suunnitteilla ja luonnokset ovat jo valmistuneetkin.

”Viimeistään syksyyn mennessä remontin pitäisi olla selvä”, Reijo arvelee.

Avustustilille kertyneet rahat käytetään kokonaisuudessaan talon kunnostus- ja parannustöihin. Asuntoahan me lähdimme keräämään ja asuntoon lahjoitukset myös menevät. Avustustili on lehtemme valvonnassa, kerromme myöhemmin, kuinka rahat on käytetty.

Rahalahjoitusten lisäksi Helena ja Reijo ovat saaneet kymmenittäin vaatepaketteja. Enimmäkseen ne ovat olleet käyttökelpoista tavaraa. Se mitä Korkkosen perheessä ei voidan käyttää, on sovittu toimitettavaksi muille tarvitseville, köyhyyttä ja puutetta on toki monessa talossa.

Suomessa on hyviä ihmisiä

”Haluaisin osoittaa lämpimät kiitokset kaikille, jotka ovat muistaneet meitä”, sanoo Reijo, kun nousemme tupaantuliaiskahveilta.

Pöytää koristaa komea täytekakku, jonka suuntaan lasten silmät vilkkuvat ahnaasti jo paljon ennen kahvin valmistumista.

On aina tuntunut, ettei aurinko meikäläisille paista, mutta nythän tuo tuntuu porottavan.

Sanotaan, että suomalaiset ovat juroja, kateellisia, omastaan kynsin hampain pitäviä. Voihan sellaisiakin olla, mutta hyvin paljon on lämminsydämisiä, avuliaita ihmisiä. Näissä keräyksissä havaitaan aina se, että hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostakaan. Joukossa on monia lahjoittajia, jotka tulevat mukaan vain muutamalla markalla, enempää ei satu olemaan. He antavat vähästään, mutta näitten lahjoittajien avulla kertyy suuri summa.

Korkkosen lapsista tämä on mukava päivä, Sari-tytöstä jännittävä.

”Minulle tämä on enemmän kuin kilo voita. On aina tuntunut, ettei aurinko meikäläisille paista, mutta nythän tuo tuntuu porottavan ja ihan oikeasta suunnasta”, Reijo hymyilee.

Korkkosen perheen nykytilanteesta kerrottiin Helsingin Sanomissa pääsiäisenä.