”Vallankumous yliopistolla on alkanut!”

Helsingin Vanhan ylioppilastalon parvekkeelle 25. marraskuuta 1968 alkuillasta kiinnitetty banderolli lupaili sitä, mitä oli odotettu pitkään.

Nyt se alkaisi: vallankumous, jossa aikuistuneet suurten ikäluokkien edustajat näyttäisivät vanhemmilleen kaapin paikan.

Hetki koitti, kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) ”elitismiä” vastustanut opiskelijajoukko marssi Vanhalle ylioppilastalolle HYY:n 100-vuotisjuhlien aattona.

Ainakin suomalaisen vallankumouksen hetki.

Sukupolvikapina nyt

Sukupolvikapina oli kuplinut 1960-luvun puolivälistä lähtien.

Sodan jälkeen syntyneiden lasten silmissä 1950-lukulainen kotia, uskontoa ja isämaata korostanut yhtenäiskulttuuri oli jäykkä ja aikansa elänyt. Vuonna 1960 joka kolmas suomalainen oli alle 15-vuotias. Kun suuret ikäluokat vuosikymmenen lopulla kasvoivat aikuisiksi, heidän äänensä kuului silkan joukkovoiman ansiosta.

Vallankumous oli muotisana, joka vetosi nuoreen vasemmistoon. Se vieroksui puolueiden jähmeää ja varovaista toimintakulttuuria.

Se korvattiin räväköillä mielenosoituksilla, perustamalla feminismiä puolustaneita tai rotusortoa ja imperialismia vastustaneita yhden asian liikkeitä ja painamalla pienlehtiä.

Nuorisokulttuuri erkaantui ensi kertaa omaksi selkeäksi kokonaisuudekseen farkkuineen, rock-musiikkeineen ja kapinallisine elokuvasankareineen.

Nuorten uhmakkuus ärsytti sodan ja pulan nähneitä sukupolvia. Rehtorien ja rovastien kaltaiset auktoriteetit laittoivat tilaisuuden tullen mielellään hippejä ruotuun.

”1960-luvun lopusta tuli selkeä kulttuurinen murroskohta, jossa pitkään kyteneet vastakkainasettelut kärjistyivät. Sekä nuorella että vanhemmilla ikäpolvilla oli selkeä vastus, johon teroittaa omaa kirvestään”, sosiologian emeritusprofessori Risto Alapuro sanoo.

Esimerkiksi aktivistiryhmä Ylioppilaat – Studenterna suunnitteli ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhlien sabotaasia pitkin syksyä 1968. Juhlia pidettiin ”korruption” symbolina. © LEHTIKUVA

Vietnamin opit

1960-luvulle tultaessa suomalaisen mielenosoittamisen perusyksikkö oli työläisten sotilaallisen särmä vappumarssi. Suurten ikäluokkien varttuessa kaduilla alkoi kuitenkin tapahtua.

Mielenosoittamista lietsoi erityisesti vuonna 1965 kiihtynyt Vietnamin sota, jota vastaan marssittiin ympäri maailmaa.

Vuosina 1965–1968 sodanvastaisista kulkueista kasvoi Suomessa uudenlaisen mielenosoituskulttuurin näyteikkuna. Nuoret pasifistit kantoivat ruumisarkkuja, joihin oli kirjattu USA:n sotasyntejä tai polttivat USA:n lipun, jonka tähdet oli korvattu hakaristeillä.

”Hullu vuosi”

Vuonna 1968 ympäri maailmaa koettiin mielenosoituksien, mellakoiden ja julkisten rakennusten valtausten aalto. Nuorisoradikalismin kliimaksi äityi monin paikoin niin veriseksi, että puhuttiin jo hullusta vuodesta.

Toukokuussa opiskelijat ja poliisit ottivat väkivaltaisesti yhteen Pariisissa. Läpi kesän suomalaiset radikaalit yrittävät soveltaa ”Pariisin kevään” henkeä.

25. marraskuuta suomalaisnuoret löysivät rajan, jonka ylittää.

Helsingin Vanhan ylioppilastalon edustalle kerääntyi iltapäivällä niin sanotun opiskelijaopposition edustajia. He kohdistivat vaatimuksensa omalle hallintoelimelleen, ylioppilaskunnalle.

Opposition mielestä ylioppilaskunta oli liikepankkien talutusnuorassa kulkeva elitismin linnake. Ylioppilaskunnan Vanhalle kaavaillut 100-vuotisjuhlat nostettiin opiskelijapoliitikkojen ”korruption” ja yliopiston epätasa-arvon symboleiksi.

Vuosijuhlien boikottia suunniteltiin pitkin syksyä. Opiskelijaoppositio halusi Vanhalle esittämään protestinsa. Kun kertaalleen luvattu pääsy evättiin, opiskelijat pyrkivät väkisin sisälle vuosijuhlien aattona.

Suomalaisille radikaaleille se oli helpommin sanottu kuin tehty.

”Tapahtumista on monta versiota, mutta yhden mukaan valtausta ei meinattu saada tehtyä, koska ovi oli lukossa. Lopulta yksi ikkuna meni rikki ja eräs Ylioppilasteatterin näyttelijä tuli myös avaamaan ovea”, poliittisen historian professori Kimmo Rentola kertoo.

Puhemaraton

Risto Alapuro työskenteli marraskuussa 1968 sosiologian laitoksen assistenttina. Tieto Vanhan valtauksesta kiiri illansuussa ympäri Helsingin yliopiston kampusta.

”Suuressa salissa megafonilla pidetyissä puheissa otettiin kantaa Vietnamin sotaan ja muihin ajan suuriin kysymyksiin. Pienemmissä huoneissa oli työryhmiä. Välillä joku heitteli savupommeja”, Alapuro muistelee.

Hänestä tapahtuma tuntui poikkeukselliselta poliittiselta voimannäytöltä.

”Suomalaisittain siellä ei ollut mitään hirvittävän riehakasta.”

Neuvostoliiton joukkojen miehitettyä Tšekkoslovakian Helsingissä nähtiin 22. elokuuta 1968 poikkeuksellisen raju mielenosoitus. Vasemmalla kyltin kanssa tuleva ulkoministeri Erkki Tuomioja. © LEHTIKUVA

Yleisradion uutiskuvissa nuoret valtaajat istuvat suuressa salissa hyvässä järjestyksessä kuuntelemassa puheita. Niitä riitti vuorokaudeksi.

Valtauksen lopuksi opiskelijat lähettivät 100-vuotisjuhlien puhujaksi lupautuneelle Urho Kekkoselle toverillisen kirjeen, jossa presidenttiä pyydettiin jättämään juhlat väliin.

Kekkonen saapui Konservatorioon siirrettyihin juhliin, mutta ilmaisi puheessaan tukensa valtaajille.

He siivosivat jälkensä ja poistuivat Vanhalta poliisin häiritsemättä.

UKK:n syleilyssä

”Se, että lakia ei rikota, on ollut voimakkaasti suomalainen perinne”, Kimmo Rentola sanoo.

Se näkyi vahvasti myös 1960-luvun lopun kuohuvina vuosina.

Kun pariisilaiset opiskelijat kävivät poliisia vastaan satoja ihmisiä sairaalaan vienyttä taistelua, helsinkiläiset ylioppilaat kapinoivat omaa ylioppilaskuntaansa vastaan ja valtasivat oman talonsa.

Sekä Rentola että Alapuro jäljittävät suomalaisten poliittisen kulttuurin varovaisuuden syyt sisällissotaan.

”Se opetti suomalaisille, mitä voi tapahtua, kun väkivallan kansi avataan”, Rentola sanoo.

Tämän tiesi myös sisällissodan kokenut presidentti.

”Kekkonen piti huolen, ettei Vanhan valtaajia nujerrettu.”

Voiman sijaan presidentti suosi kuoliaaksi syleilemistä. Myötäilemällä nuorten radikaalien protestointia hän vei siltä tehoa.

”Esimerkiksi Ranskassa poliittinen johto valitsi toisenlaisen linjan.”

Bensiiniä pulloihin

Tänä syksynä 50 vuotta täyttävä Vanhan valtaus on usein nostettu 1960-luvun kuohujen symboliksi, vaikka samana vuonna oli monia rajumpia protesteja.

Helatorstaina 1968 Vietnamin sodan vastustajat valtasivat Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen kirjapainot sekä yhden raitiovaunun.

Läpi kesän 1968 Punaisina lauantaina tunnetut mielenosoitukset vetivät Helsingissä väkeä Esplanadin puistoon. Tapahtumiin kuului usein oikeistolaisten ja vasemmistolaisten nuorten yhteenottoja.

Ylivoimaisesti repivin mielenosoitus nähtiin Helsingissä 21. elokuuta 1968, kun Varsovan liiton sotilaat olivat marssineet Prahaan laittamaan pistettä Tšekkoslovakian ”ihmiskasvoiselle sosialismille”.

Vietnamin sodan vastaisista protesteista tuli Suomessa 1960-luvun lopulla uudenlaisen mielenosoituskulttuurin näyteikkuna. 21. lokakuuta 1967 USA:n ”imperialismia” edustanutta sotaa vastaan marssittiin Helsingin Rautatientorilla. © LEHTIKUVA

Neuvostoliiton suurlähetystölle kokoontui samana iltana arviolta 3 000 ihmistä.

Järkytys yhdisti oikeisto- ja vasemmistonuoria, jotka tervehtivät nyt toisiaan ystävällisesti.

Suojelupoliisin raportti kirjaa suomalaisittain poikkeuksellisia tapahtumia:

Loppuillasta mellakoitiin, pääosassa katunuoriso.

Kun poliisi käski hajaantua (- – -) vastoin suomalaisia tapoja (- – -) kehotusta ei noudatettu, vaan poliisi jopa kivitettiin.

(Joukossa oli) useita sellaisia henkilöitä, jotka olivat varustautuneet räjähtävillä esineillä, kivillä, tyhjillä pulloilla, kananmunilla jne.

Erikseen poliisi raportoi miehestä, joka jakoi kanisterista bensiiniä pulloihin.

Eliitin sukupolvikokemus

Prahan valtauksen jälkeisissä pelokkaissa tunnelmissa Tehtaankadun hulinasta ei haluttu tehdä numeroa. Vanhan valtaus oli monella tavalla turvallisempi aihe ja helpompi paketoida sukupolvi-ilmiöksi.

”Valtauksen tekivät kansalliseksi etujoukoksi mielletyt ylioppilaat, se tapahtui keskeisellä ja symbolisella paikalla ja televisio raportoi siitä kattavasti”, Rentola sanoo.

Vanhan jälkeen 1960-luvun vasemmistolainen radikalismi muuttui hiljalleen eurooppalaisittain poikkeuksellisen neuvostomyönteiseksi. Samalla järjestö- ja puoluepuurtaminen korvasi mielenosoitukset.

”Vanhan valtauksesta tuli saranakohta. Sen jälkeen nuoret siirtyivät kohti yhä jyrkempää vasemmistolaisuutta.”

Prahan valtauksen muisteleminen ei istunut varsinkaan kommunistisessa liikkeessä 1970-luvulla näkyvän roolin ottaneiden taistolaisten tarinaan.

Myöhemmin moni Vanhan valtaajista nousi yhteiskunnallisesti näkyvään asemaan. He ovat saaneet muistoilleen paljon huomiota.

Sukupolvitietoisuutta tutkinut Semi Purhonen on havainnut, että 1960-luvun poliittiset kuohut ovat olleet merkittävä kokemus vain murto-osalle suurten ikäluokkien edustajista.

”Kun Vanhan tarinaa on kerrottu julkisuudessa uudestaan ja uudestaan, se on levinnyt ympäri maan. Suurimmalle osalle suurten ikäluokkien edustajista se on kuitenkin etäistä mediakohinaa”, Purhonen sanoo.

Kaihinsa takia Jean Sibelius vain selaili vuoteessaan tutut päivälehdet: Uuden Suomen, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin. Lievä huimaus ei tuntunut hellittävän.

Saman päivän aamuna kapellimestari Sir Malcolm Sargent oli herännyt jo varhain hotellissaan Helsingissä. Hän oli edellispäivänä saapunut Lontoosta Suomeen ja keskustellut illalla Sibeliuksen kanssa puhelimessa.

Sir Malcom Sargentin oli määrä johtaa Helsingin kaupunginorkesterin konsertti syyskuun 20. päivän iltana. Se pidettäisiin Helsingin yliopiston juhlasalissa. Illan kohokohta olisi Jean Sibeliuksen viides sinfonia. Sen ensimmäisten sävelten oli määrä kajahtaa tasan kello 21.

Jean Sibelius viipyi pitkään vuoteessaan ennen kuin hän tapansa mukaan pukeutui huolellisesti ja siirtyi Ainolan aamiaispöytään. Kellon viisarit näyttivät puoltapäivää.

Kesken aamiaisen Sibelius lyyhistyi kokoon. Aino Sibelius yritti tukea toisella kädellä miestään. Toisella kädellään hän etsi puhelinluettelosta perhelääkärin numeroa. Vilho Laine-Ylijoki saapui Ainolaan pirssiautolla viidessätoista minuutissa. Diagnoosi oli lyhyt: aivoverenvuoto.

Aika käy vähiin

Samoihin aikoihin Sir Malcolm Sargent oli tutustumassa yliopiston juhlasaliin. Edellisellä Suomen vierailullaan hän oli johtanut BBC:n sinfoniaorkesteria Messuhallissa, nykyisessä Töölön kisahallissa. Freskojen ja reliefien koristama juhlasali oli akustisesti kehnon Messuhallin täydellinen vastakohta.

Sibeliuksen tyttäret Eva Paloheimo ja Katarina Ilves ehättivät nopeasti Ainolaan. Isä oli vielä tajuissaan, mutta ei kyennyt enää juurikaan puhumaan. Tyttärensä hän kyllä tunnisti. Aika tiimalasissa alkoi kuitenkin olla vähissä.

Säveltäjämestarin tuttu hattu ja tuttu kävelykeppi. © U.A. SAARINEN / OM-ARKISTO

Valkoinen yöperhonen lennähti ennen sinfoniaa

Kello kulki kohti iltakuutta. Ainolassa oli hiljaista. Vain suuri kaappikello raksutti salin yhdessä nurkassa. Sibelius hengitti silmät kiinni salin sohvalla. Läheiset istuivat vuoteen ympärillä.

Vilho Laine-Ylijoki tunnusteli aika ajoin säveltäjämestarin pulssia. Lyönnit olivat hyvin hitaat, ajoittain niitä tuskin erotti. Sibelius oli vaipunut horrokseen.

Ennen iltaseitsemää alkoi Helsingin yliopiston juhlasali täyttyä. Kaupunginorkesteri viritteli soittimiaan, jousia, selloja, kontrabassoja. Sibeliuksen viides sinfonia alkaisi vasta alkuohjelman ja väliajan jälkeen. Sir Malcolm Sargent muisteli edellisiltaista puheluaan Sibeliuksen kanssa. Kovin oli vanha mestari ollut vähäsanainen, lauseet jääneet kesken.

Yleisön joukossa oli myös nuori innokas musiikin opiskelija Antero Karttunen. Hänen huomionsa vangitsi hetkeksi valkoinen yöperhonen, joka oli lennähtänyt auki jääneestä yläikkunasta kirkkaasti valaistuun saliin.

Kello oli silloin 21.15.

Säveltäjämestarin viimeiset henkäykset

Ainolan salissa Sibelius veti viimeiset henkäyksensä. Vilho Laine-Ylijoki merkitsi kuolinhetken muistikirjaansa. Se oli 21.15.

Sir Malcolm Sargentin johtama konsertti radioitiin suorana lähetyksenä. Ainolassa ei Jean Sibeliuksen viidettä sinfoniaa kuitenkaan kuultu. Siellä radio oli koko illan suljettuna.

Konsertin päätyttyä Sir Malcolm Sargent ja joukko arvovieraita lähti juhlaillallisille kauppaneuvos Roger Lindbergin kotiin Kuusisaareen. Juuri kun ruoka oli saatu lautasille, puhelin soi.

Lindberg kuunteli ja ilmoitti vieraille suruviestin. Sargent vaipui itkien olohuoneen sohvalle.

Kello oli 22.30.

Aino Sibelius miehensä kukitetun arkun äärellä. © SKOY

Kurkien kunniakierros

Hautauspäivä oli syyskuun 30. päivä. Helsingin suurkirkon alttarille arkun ympärille oli sytytetty seitsemän kynttilää symboloimaan jokaista Jean Sibeliuksen sinfoniaa.

Hautajaissaattue lähdössä Helsingin tuomiokirkolta kohti Ainolaa. © JUSSI POHJAKALLIO / OM-ARKISTO

Edeltävänä iltana yli 17 000 ihmistä oli käynyt arkun luona jättämässä jäähyväisensä.

Ruumiinsiunauksen jälkeen seppeleensä laskivat tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Aino Sibelius.

Kirkosta arkku siirrettiin mustaan ruumisautoon, joka vei sen Järvenpäähän. Ihmiset muodostivat lähes katkeamattoman kunniakujan kaduille ja maantien reunamille.

Hautapaikka oli Ainolan etelärinteen pihatasanteella.

Vuosia myöhemmin Yleisradion musiikkipäälliköksi kohonnut Antero Karttunen haastatteli radiossa maatalon emäntää Jenny Waseniusta.

Ainolaan yli 50 vuoden ajan maitoa vienyt Wasenius kertoi: ”Kun sitä arkkua tuotiin tänne tuomiokirkosta, lensi kurkiparvi tämän meidän talon yli ja kiersi sen haudan. Isolla äänellä menivät, tekivät kunniakierroksen ja häipyivät pois.”

Lähteet: Esa Hakala: Kapellimestari Malcolm Sargent ja Jean Sibelius Ainolassa (nettiblogi); Leena Lindgren: Ihmeellinen musiikki, perhonen ja kurjet (Duodecim-lehti 2009; 125:2620-1); Erik Tawastjerna: Jean Sibelius V.

Aidasta on jäljellä pelkkä portti. Sen takana 1 200 neliömetrin tontti kasvaa haapaa ja kuusta. Aurinko viistää matalalta, taaempaa pilkottavan Hovijärven yltä. Pitkät heinät ovat pakkasyön jälkeen kuurassa.

Tontti sijaitsee valtakunnan rajan itäpuolella, Sakkolan pitäjässä, Kannaksen Karjalassa.

Markku Paksu astuu portin sisäpuolelle. Evakon poika seisoo nyt omalla maallaan.

Koko lapsuuteensa ja nuoruutensa ajan mikkeliläinen Paksu kuuli isältään ja isoisältään siitä, miten heidän oikea kotinsa jäi viime sotien jälkeen rajan taakse.

Karjalaisuus kulki veressä isiltä pojalle, ja Markun ikävä Karjalaan kasvoi, vaikka hän ei ollut koskaan edes käynyt isiensä mailla.

Paksu kiskaisee portin kiinni, kulkee korkean aidan vieressä tontin nurkalle, osoittaa rajapyykkiä.

Sen takaa alkaa taas vieras maa.

Vaikka Markku Paksu on ostanut palan menetetystä Karjalasta, ikävä ei silti hellitä.

Antti ja Helena Paksu. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Ensimmäinen tonttikauppa

Maan ostaminen luovutetusta Karjalasta tuli mahdolliseksi jo vuonna 2012. Silloin presidentti Vladimir Putin allekirjoitti lain, jonka nojalla myös ulkomaalaiset saavat ostaa maata Venäjän valtakunnan rajan suojavyöhykkeen ulkopuolelta Käkisalmen piirin alueelta.

Paksun tietojen mukaan suomalaisilla on datsoja vuokratonteilla Laatokan Karjalassa. Kannakselta suomalaiset miehet ovat saanet kiinteistöjä omistukseensa vain venäläisten vaimojensa kautta.

Markku Paksu on tietääkseen kuitenkin ensimmäinen, joka on onnistunut ostamaan tontin.

Hän ei omista sitä yksin, vaan kauppaa rahoitti entisten sakkolalaisten ja rautulaisten ja heidän jälkeläisensä muodostama noin 30 hengen Group Hovikylä.

Markku Paksu ujuttautuu aidattomasta portista maakaupan myötä hänen nimiinsä siirtyneen Sakkolan Hovikylän tontille. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Ajatus maan ostamisesta Sakkolan pitäjän Petäjäveden Hovikylästä alkoi itää, kun kulkuoikeus tontin takana sijaitsevalle, vuonna 1936 pystytetylle Rautu-Sakkolan Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkille oli vaarassa tulla evätyksi. Sakkola-säätiö on vuokrannut muistomerkin maa-alaa jo vuodesta 2000 lähtien.

Vanhasta kartasta näkyvät Antti Paksun omistamat maat Leinikkylän järven rannalla. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Hovikylän tontin kauppoja hierottiin viiden kuukauden ajan. Ensin piti selvittää tontin omistaja. Paksu ei koskaan tavannut nykyään tiettävästi Italiassa asuvaa venäläistä myyjää, vaan kauppa solmittiin hänen edustajansa kanssa.

Hovikylän tontin hintapyyntö oli 2,2 miljoonaa ruplaa. Entisenä kauppiaana Markku Paksu taitaa kaupanteon kiemurat ja tinki hinnan 1,1 miljoonaan ruplaan, mikä vastaa noin 15 000 euroa.

Hovikylän tontti siirtyi Paksun nimiin 15. päivä heinäkuuta 2018.

”Suomessa tällaisista kaupoista joutuisi syytteeseen varastettuun omaisuuteen puuttumisesta”, hän naurahtaa.

Rahaa rajan yli

Kaupan toteutuminen vaati venäläisen byrokratian läpi kahlaamista. Lukemattomien dokumenttien joukossa Paksulta vaadittiin jopa hänen avioerotodistuksensa.

Monta kertaa kauppakirjojen teko peruuntui aivan viime hetkellä.

”Emme saaneet Viipurista pankkiholvia, minne olisimme jättäneet rahat, kun kaupanteko siirtyi. Kuljetin muistaakseni viidesti yli miljoona ruplaa rajan yli edestakaisin ennen kuin rahat vaihtoivat omistajaa.”

”Venäjällä asiat ovat joskus hankalia, mutta niillä on tapana järjestyä.”

Paksulla on nyt maata Karjalassa. Se tuntuu hyvältä, pieneltä korvaukselta menetetyistä tiluksilta, mutta tontti ei lievitä hänen ikäväänsä.

Paksun suvun entinen koti on vain muutaman kilometrin päässä muistomerkiltä, Raudun kylän puolella. Ajatus siitä herkistää.

Menetetystä Karjalasta tehtyjen historiallisten maakauppojen pontimena oli kulkuväylän varmistaminen muistomerkille. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Evakkomuistoja

Paksun perhe joutui lähtemään Raudusta ensimmäisen kerran evakkoon talvisodan sytyttyä marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Raudusta perhe siirtyi Ruokolahdelle ja myöhemmin Jokioisiin.

Matti ja Lempi Paksu. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Matka Karjalaan tuo Markun mieleen hänen lapsuudessaan kuulemansa tarinat, kuten sen, kun perheen lehmä katosi evakkomatkalla. Jokioisissa evakkojen karjaa oli kerätty navettaan.

Kun Markun Lempi-mummo kutsui navetan ovelta Helunaansa, hämärästä navetasta kuului tuttu ynähdys.

”Mummon mukaan lehmältä valuivat kyyneleet, kun se pääsi taas emäntänsä huostaan”, Markku Paksu kertoo.

Perheelle osoitettiin evakkotila Mikkelin maalaiskunnasta jo vuonna 1941, mutta Paksut palasivat jatkosodan aikana takaisin kotiseudulleen.

Ennen sotia Markku Paksun suvun omistuksessa oli kolme tilaa, joiden yhteispinta-ala oli reilut 100 hehtaaria. Talvisodan jälkeen perheen kolmesta talosta vain yksi oli säilynyt pystyssä.

Välirauhan aikaan 13-vuotias Markku Paksun isä Arvi oli mukana poikajoukossa, joka kulkeutui retkillään Taipaleenjoelle keräämään kranaatteja.

”Kaksi heistä menehtyi ammusten räjähdyksiin.”

Kiviä ja kantoja

Toisen kerran Paksut lähtivät Raudusta viikkoa ennen juhannusta vuonna 1944. Lempi-mummo ei ehtinyt ottaa mukaansa kuin kolme tyynyä, muutaman valokuvan ja tiskipöydän.

Puna-armeijan pommikoneiden pommittaessa Petäjärven asemalla junaa odottaneita evakoita eräs nuori äiti ja hänen lapsensa saivat surmansa ja pommeihin menehtyi noin 200 lehmää.

”Ruhojen kappaleita ja verta lensi ilmassa”, Markku Paksu kertoo.

Matti ja hänen veljensä Armas Paksu ovat Viipurin maatalousnäyttelyssä vuonna 1932. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

”Isä ei toipunut siitä koskaan. Aina lentokoneen äänen kuullessaan hän alkoi hikoilla ja hänen ihonsa nousi kananlihalle.”

14-vuotias Arvi Paksu päätyi isänsä Matin kanssa Raudun pitkien ja viljavien peltojen laidoilta korpimetsään raivaamaan heille varatun evakkotilan kiviä ja kantoja tulevien viljelysten edestä.

Perhe asui ensimmäiset neljä vuotta saunakamarissa. Ensin rakennettiin navetta, asuinrakennus valmistui vasta 1948.

”Isän lapsuus ja nuoruus päättyivät sotaan ja evakkoon lähtöön”, Markku Paksu kertoo.

Vaikka Paksut elivät Mikkelin maalaiskunnassa, niin Karjala ja Rautu olivat koko ajan heidän teoissaan ja puheissaan mukana. Lipputangossa liehui Karjalan isännänviiri, ja pöydässä paloivat punaiset kynttilät.

Aikanaan ikävä Karjalaan iskostui myös vuonna 1956 syntyneeseen Markkuun.

”Koulun alemmilla luokilla en ymmärtänyt, kun kaverit puhuivat kodista. Minulla ei kotia ollut. Se oli jäänyt Karjalaan.”

Paluu juurille

Markun istuessa lapsena pappansa Matin kanssa iltateellä pappa käski häntä lähtemään Rautuun heti, kun se olisi mahdollista. Se hetki koitti 1980-luvun puolivälissä.

Matti Paksu ei ehtinyt koskaan asua Raudun Leinikkylästä vuonna 1938 ostamassaan talossa. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

”Kun alitin ensimmäistä kertaa Raudun rautatiesillan, tunsin tulleeni vihdoin kotiin. Mielessä kävi lämmin ailahdus, jota seurasi keveys. Olen juuriani myöten rautulainen.”

Sadatta kertaa Rautuun tullessaan Paksu tunsi täyttäneensä pappansa antaman käskyn. Kaikkiaan hän on käynyt menetetyssä Karjalassa noin 400 kertaa, joista 350 Raudussa.

Myös hänen Arvi-isänsä ehti vielä nähdä lapsuutensa kotitienoot. Arvi Paksu oli katkera maiden jäämisestä rajan taakse, mutta hän ei vihannut venäläisiä. Markun tavoin hän ajatteli, että syy

Karjalan menetykseen ei ollut Karjalan nykyisissä ihmisissä, vaan Neuvostoliiton silloisen johtajan Josif Stalinin valtapolitiikasta seurannut sota vei häneltä synnyinseudun.

Kun Arvi Paksu kuoli vuonna 2010, Onnelaksi ristityn evakkotilan sisarensa kanssa perinyt Markku Paksu vetäytyi yksin pellon laitaan.

Hän katsoi jo sammaloituneita kiviröykkiöitä ja kantokasoja, jotka isä ja pappa olivat raivanneet maasta.

”Heidän työnsä, kokemuksensa ja koko elämänsä kulkivat silmissäni. Tunsin itsessäni heidän ikävänsä Karjalaan väkevämpänä kuin koskaan. Annoin itkun tulla ja toivoin, etteivät lapseni ja lapsenlapseni joutuisi kärsimään tästä ikuisesta ikävästä.”

Arvi Paksu (oik.) oli paljastamassa Rautu-Sakkolan lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkkiä vuonna 1936. Hän palasi aikalaistensa kanssa muistomerkin 70-vuotisjuhlallisuuksiin vuonna 2006. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Karjalaisuuden hinta

Markku Paksu on Rautulaisten pitäjäseura ry:n puheenjohtaja, Rautulaisten lehden päätoimittaja, Karjalan Liiton jäsen ja hän toimii aktiivisesti useissa karjalaisjärjestöissä.

Vuokrasopimuksesta ilmenee, että Antti Paksu vuokrasi vuonna 1932 osan maistaan puolustusvoiminen käyttöön. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Vuonna 2008 presidentti Tarja Halonen myönsi Paksulle Kotiseutuneuvoksen arvonimen.

Hän sai sen ensimmäisenä suomalaisena maamme rajojen ulkopuolella sijaitsevan kotiseudun hyväksi tehdystä työstä.

Paksu on vaalinut ja ylläpitänyt karjalaista kulttuuria toimimalla matkaoppaana Karjalassa liki kolmen vuosikymmenen ajan.

Hänen aloitteestaan Rautuun on pystytetty useita muistomerkkejä ja Paksun ansiosta Raudun Tikatsun hautausmaa ei jäänyt kokonaan kerrostalojen alle.

”Osa hautausmaasta ehdittiin tuhota. Vainajat, joiden joukossa oli myös omia sukulaisiani, siirrettiin kauhakuormaajalla pois, ja entisten hautojen päälle rakennettiin kerrostaloja.”

Neljä vuosikymmentä kaupan alalla toiminut Paksu on hermostorappeumansa vuoksi nykyään sairaseläkkeellä. Hänellä on kolme lasta ja kaksi lastenlasta.

”Ehkä jo ensi kesänä teini-ikäiset Pinja ja Pekko pääsevät papan matkassa Rautuun.”

Paksu on eronnut pitkään kestäneestä avioliitostaan. Hän myöntää, että Karjalan asialle omistautuminen ja jatkuva matkustelu vaativat kenties entiseltä puolisolta liikaa.

Paksu sanoo myös pyytäneensä lapsiltaan anteeksi sitä, ettei häneltä riittänyt aikaa lapsilleen silloin, kun he olivat pieniä.

”Karjala ja Rautu ovat elämäntehtäväni. En olisi voinut tehdä mitään toisin.”

Rautu-Sakkolan lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki seisoo korkealla hiekkaharjulla. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Menetetty mahdollisuus?

Markku Paksu ei haluaisi puhua kuolleista pahaa, mutta hänen on vaikea löytää presidentti Mauno Koivistosta hyvää sanottavaa.

Paksu uskoo, että Koivistolla olisi ollut mahdollisuus liittää Karjala takaisin osaksi Suomea Neuvostoliiton hajotessa ja Baltian maiden itsenäistyessä 1990-luvun alussa.

”Koivisto ei tarttunut tilaisuuteen ja hän yritti myös hillitä Suomessa käynyttä keskustelua Karjalan palauttamisesta”, Paksu väittää.

Paksu ei ole hylännyt haavettaan siitä, että hänen käsityksensä mukaan historiallinen vääryys voitaisiin vielä oikaista ja ainakin osa Neuvostoliitolle menetetyistä maa-alueista saada takaisin osaksi Suomea.

Oman suvun tilannette se tuskin muuttaisi.

”Rautu tuskin kuuluisi palautettaviin alueisiin, sillä se sijaitsee vain reilun 70 kilometrin päässä Pietarista. Venäjä ei ottaisi sellaista strategista riskiä.”

Kahden maan kansalainen

Portti kolahtaa ja metallinen salpa painuu kiinni.

Markku Paksu katsoo vielä tieltä olkansa yli. Oma pala Karjalaa on jäämässä taas taakse.

Paksu sanoo olevansa henkisesti kahden maan kansalainen.

”Kun olen kotona Mikkelissä, kaipaan Rautuun. Vaan kun olen muutaman päivän Raudussa, kaipaa takaisin Mikkeliin.”

Hovijärven rantaan vievä laituri on ränsistynyt kaislikkoon. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Hänen papaltaan ja isältään kuulemansa tarinat ja vanhat valokuvat eivät ole samasta Raudusta ja Karjalasta, missä Paksu on kiertänyt jo 1980-luvun alusta lähtien.

”Sitä sotia edeltävää Karjalaa, sitä jota ikävöin, ei enää ole.”

”Karjalan vanha rakennuskanta on tuhottu ja se on korvattu rumilla ja jo ränsistyneillä hökkeleillä ja kerrostaloilla.”

Paksu sanoo kuitenkin rakastavansa yhtä paljon venäläisiä, kun on heitä joskus vihannut. Matkoillaan hän on tutustunut lukuisiin venäläisiin.

”Sodasta ja sen aiheuttamasta katkeruudesta huolimatta ihmisten välille voi syntyä aitoa ja välittävää ystävyyttä.”

Kun Markku Paksu tapasi hänen isänsä synnyintalon purkaneen venäläismiehen, tämä antoi Paksulle viiden ja 20 pennin ja kopeekan kolikot.

”Hän oli löytänyt ne lattianraosta. Kolikot antaessaan hän sanoi, että nämä kuuluvat sinulle.”

Paksu toivoo, että Hovinkylän tontille saataisiin rakennettua vielä hänen elinaikanaan datsa tai edes sauna tupineen, missä hän voisi tarvittaessa yöpyä.

Paksu kantaa oikeassa nimettömässään raskasta sormusta, johon on kaiverrettu Karjalan vaakuna.

Hän on myynyt sormuksen suoraan sormestaan ainakin kymmenen kertaa ja hankkinut aina uuden tilalle.

”Kauppa se on, mikä kannattaa”, Paksu hymähtää.

”Mutta aate on tärkein.”

Paksun suvulla jäi Raudun kylään pitkät pellot ja viljavat vainiot. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA

Raamattu kertoo, että itäisen maan tietäjät toivat Jeesukselle kolmenlaisia syntymälahjoja. Kulta ja suitsukkeet lienevät olleet kovia paketteja. Mutta mitä oli mystinen mirha?

He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Matt 2:11

Vaihtoehtoja on karkeasti ottaen kaksi. Joko kyseessä oli mirhapuun pihka, joka oli 2 000 vuotta sitten arvokas hajuste. Toinen mahdollisuus oli samaisella pihkalla maustettu tuoksuva mirhaöljy.

Raamatussa on useita viittauksia pyhällä öljyllä eli oletetulla mirhalla tehtävään voiteluun, joten raamatullinen mirha viittaa mahdollisesti nestemäiseen versioon.

Sakramentti

Mirhaöljyä käytetään ortodoksisissa kirkoissa kasteen yhteydessä tapahtuvaan mirhavoiteluun. Ortodokseille mirha on öljystä, viinistä, yrteistä ja mausteista keitettyä  paksua nestettä. Siitä käytetään myös nimitystä pyhä mirha.

Ota pyhää öljyä, kaada sitä hänen päähänsä ja voitele hänet. 2.Moos. 29:7

Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappi Mikko Leistola alias Isä Mikko kertoo, että tietäjät toivat vastasyntyneelle Jeesukselle arvokkaimpia ylellisyystuotteita, joita tuon ajan Lähi-idässä tunnettiin.

”Mirhan tärkein käyttö tänä päivänä on kasteen vahvistamisessa, jonka piispa varhaisessa kirkossa teki panemalla kätensä kastettavan päälle. Ortodoksisessa kirkossa mirhavoitelu tehdään kasteen yhteydessä. Koska piispa ei käytännössä pysty olemaan paikalla siunaamassa kastettavaa, hänen siunaamansa öljy toimii välittäjänä”, Isä Mikko kertoo.

Mirhavoitelu on sakramentti, joka vastaa luterilaisen kirkon konfirmaatiota. Kasteen jälkeen pappi piirtää pienellä pensselillä kastettavan otsaan, silmiin, sieraimiin, suulle, korville, rinnalle, käsille ja jaloille pienen ristin.

Made in Turkey

Suomen ortodoksikirkoissa käytetty mirha on valmistettu Turkissa.

”Suomen kirkon päämies on Konstantinopolin eli Istanbulin patriarkka Bartolomeos. Hänen johdollaan mirha valmistetaan ja siunataan käyttöön”, Isä Mikko kertoo.

Samuel otti esille öljypullon, kaatoi siitä öljyä Saulin päähän, suuteli häntä ja sanoi: »Nyt Herra on voidellut sinut oman kansansa hallitsijaksi. Sinä saat johtaa Herran kansaa, ja sinä pelastat kansan kaikkien sen vihollisten vallasta. Herra antaa sinulle myös merkin siitä, että hän on voidellut sinut kansansa hallitsijaksi 1.Sam. 10:1

Istanbulissa valmistettu mirha toimitetaan patriarkaatin jäsenkirkoille Länsi-Euroopassa, Yhdysvalloissa, Amerikassa, Australiassa ja Etelä-Aasiassa.

Mirhan koostumus ei ortodokseille ole niinkään salaisuus kuin itsestäänselvyys. Reseptin perään ei ole tapana kysellä.

”On varmaan on ollut monia erilaisia salaisia reseptejä, näin olen ymmärtänyt. Sen mirhan koostumusta, joka Konstantinopolin patriarkaatissa meidän kirkkomme tarpeisiin valmistetaan, ei sitä ainakaan googlaamalla löydy”, Isä Mikko sanoo.

”Tämä on sellainen asia, joka on omassa työssäni itsestäänselvyys. Mirha tulee patriarkaatista, eikä sitä ole enempää problematisoitu. Minä vain mirhaa kasteen yhteydessä. Olen kyllä nähnyt netissä videoita, joissa mirhaa valmistetaan ja siunataan.”

Mirhan kilohinta?

Ortodoksien käyttämälle mirhalle ei ole olemassa rahassa määriteltyä hintaa, koska pyhää mirhaa ei myydä missään.

Juudan miehet tulivat ja voitelivat Daavidin Juudan heimon kuninkaaksi. 2.Sam. 2:4

”Mirha valmistetaan Konstantinopolissa ja toimitetaan hiippakuntiin. Se on niin riittoisaa tavaraa, että kun kastepöydällä olevaa pientä pulloa ei tarvitse usein täyttää. Meillä on Uspenskin katedraalissa lisäksi isompi pullo, joka täytettiin pari vuotta sitten. Se riittää minun eläkeikääni asti.”

Isä Mikko ei ole kuullut, että mirhan nimellä myydään myös eteerisiä öljyjä. Niiden sanotaan sisältävän afrikanmirhapuun (Commiphora myrrha) pihkaa, joka monissa lähteissä mainitaan mirhaöljyn ainesosaksi.

Kiinteää mirhaa eli afrikanmirhapuun (Commiphora myrrha) pihkaa. © CC BY-SA 3.0

Mirhan tuoksun luvataan puhdistavan ja elvyttävän mieltä sekä sopivan meditoinnin avuksi. Vaikuttavaksi ainesosaksi mainitaan seskviterpeeniyhdisteet, joiden väitetään vaikuttavan hypotalamukseen, aivolisäkkeeseen ja mantelitumakkeeseen.

”Tuossa voi olla perää. Raamatun mirhaöljy voi tarkoittaa erilaisia eteerisiä öljyjä, jotka on valmistettu öljystä, viinistä ja kasviuutteista. Voisin kuvitella, että on olemassa aitoa mirhaa, jossa tuossa on käytetty ainesosana. En ole harrastanut yrttejä tai hajusteita, mutta se meidän käytössämme olevan pyhän mirhan tuoksu on erittäin voimakas ja tunnistettava.”

Mirha vanhin voitehista

Mirha on tunnettu noin 5 000 vuotta sitten. History-lehden artikkelissa mirhan alkuperäksi mainitaan afrikanmirhapuu (C. myrrha), jonka pihkaa on käytetty antiinkin aikoina lääkkeenä esimerkiksi hammassärkyyn ja lepraan.

Antiseptista ja tulehduksia lievittävää mirhapuun pihkaa saatiin leikkaamalla puun kuorta ja keräämällä siihen kertyvä pihka myöhemmin talteen.

Afrikanmirhapuu (Commiphora myrrha) Socotran saarella Jemenissä. © Istockphoto

Muinaisten babylonialaisten ja assyrialaisten uskotaan polttaneen tuoksuvaa mirhaa uskonnollisissa menoissaan.

Egyptissä mirhaa pantiin haavoihin, naiset sivelivät sillä maustettua öljyä kasvoilleen. Joka paikan ihme-eliksiirillä uskottiin olevan sekä terveyttä että kauneutta edistäviä vaikutuksia.

Tuoreempia lääketieteellisiä käyttötarkoituksia listataan Die Pharmazie -julkaisun artikkelissa, jossa mirhaa kerrotaan saatavan Commiphora-suvun kasveista, joita tunnetaan 12 eri lajia. Jeesuksen aikaisen ja vieläkin vanhemman mirhan alkuperästä voi olla

Artikkelissa keskitytään Commiphora molmol -lajiin, jonka pihkalla kerrotaan olevan mikrobeja tuhoava vaikutus esimerkiksi käytettäessä haavaumien hoitoon.

Terveysvaikutusten lista on pitkä. Mirhan sanotaan muun muassa alentavan kolesterolia, edistävän sisäisesti nautittuna ruoansulatusta sekä tappavan stafylokokki- ja kolibakteereita.

Suomalaisista luonnontuotteista lähimmäksi mirhaa tässä mielessä pääsee kuusen pihka, josta valmistettua salvaa myydään esimerkiksi haavojen ja palovammojen hoitoa varten.

Aineena mirha on sekä nestemäinen että kiinteä – yhtä lailla öljypohjainen uute kuin pihkakokkarekin.

Mysteeri Jeesuksen lahjaksi saaman mirhan olomuodosta kallistunee sittenkin enemmän nesteen suuntaan.

Kiinteällä mirhalla on myös pakanallinen sivumaku, tai -haju. Muinaisten babylonialaisten tapaan pihkakokkareen polttamista rituaaleissaan harjoittavat tänä päivänä jotkut wiccalaisuuden ja muiden uuspakanallisten uskontojen harjoittajat.

Wiccalaisten taikalukaupoista voi parilla klikkauksella tilata 3-4 eurolla kymmenen gramman pussin (kiinteää) mirhaa, eli kilohinta keikkuu 350 euron tietämillä.

Inkeriläisten kotiseutu Leningradin länsipuolella on ollut Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämönä vuodesta 1941. Ei ole turvaa, ei oikein ruokaakaan eikä edes kattoa pään päällä. Taistelut ovat tuhonneet kokonaisia Inkerinmaan kyliä.

Inkeriläiset tulevat Suomeen laivoilla Viron puolelta Suomenlahtea. Heitä tulee vuosien 1943–1944 aikana yli 60 000, pääosin naisia ja lapsia.

Suomen hallitus perustelee tulolupaa työvoimapoliittisilla syillä. Omat miehet ovat rintamalla, tarvitaan riuskoja käsipareja varsinkin maataloustöihin.

Tulijoista on työikäisiä miehiä vain vajaa kymmenen prosenttia. Inkeriläisiä halutaan kuitenkin auttaa, koska suomalaisiahan he ovat juuriltaan, aikanaan vain Venäjän alueelle muuttaneita.

Kymmenes artikla

Suomen ja Neuvostoliiton välisen jatkosodan välirauha solmitaan 19. syyskuuta 1944. Sopimuksen 10. artikla koituu tuota pikaa kohtalokkaaksi Suomeen otetuille inkeriläisille:

”Suomi sitoutuu luovuttamaan viipymättä Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) Ylimmälle Sotilasjohdolle kaikki sen hallussa olevat Neuvostoliiton kansalaiset, jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen, palautettavaksi heidän kotimaahansa.”

Inkeriläisongelmat alkavat lähes välittömästi, kun Liittoutuneiden Valvontakomisson venäläiset jäsenet ovat saapuneet Helsinkiin.

Komisson venäläinen johtaja, kenraalieversti Andrei Zhdanov vaatii kaikkien rauhansopimuksen artiklojen tinkimätöntä toteuttamista. Suomalaiset ilmoittavat kuitenkin, että inkeriläiset eivät ole internoituja eikä heitä ole tuotu väkisin, vaan he ovat tulleet Suomeen omasta vapaasta tahdostaan.

Entisessä Viron lähetystötalossa Kaivopuistossa asuva kenraalieversti on ymmällään ja pyytää neuvoja Moskovasta.

Mitä on tehtävä? Tämäpä meni vaikeaksi. Kirotut tsuhnat!

Naisten ja lasten ilmeet ovat toiveikkaan iloisia, kun lähdetään sodan ahdistamalta kotiseudulta ensin kohti Viroa ja sitten meren yli Suomeen. © EINO MÄKINEN / SKOY

Nöyrä kaula

Suomen ulkoasiainministeriö lähettää syyskuun 28. päivänä lääninhallituksille tärkeän viestin:

Ei ole mitään estettä, minkä vuoksi vapaaehtoisesti Suomeen saapuneet inkeriläiset eivät voisi jäädä maahan. Jos jotkut sen sijaan haluavat palata takaisin Neuvostoliittoon, ei sillekään ole mitään estettä.

Koti-ikävä ja halu palata omaisten luo ratkaisee, ei poliittinen näkemys.

Yli 30 000 inkeriläistä ilmoittaa tahtovansa takaisin Inkerinmaalle. Päätös olisi lopullinen, sitä ei saisi enää myöhemmin perua.

Kuukausi aikaisemmin on poliisiviranomaisille ilmoittautunut lähtijöiksi lähes kaksi kolmasosaa Suomeen saapuneista inkeriläisistä. Eri puolille maata sijoitetut Valvontakomisson upseerit ovat antaneet ymmärtää, että vapaaehtoisesti lähteviä ei kohdeltaisi yhtä kovakouraisesti kuin myöhemmin väkisin vietäviä.

Vanhan venäläisen sanalaskun mukaan nöyrää kaulaa ei miekka katkaise.

Toisinaan upseerit antavat inkeriläisille neuvoksi käyttää ennen paluuta kaikki Suomen rahansa – kello on viisasta jokaisen ostaa, jos palkkarahaa on jäänyt säästöön. Neuvon syvin ydin selviää vasta myöhemmin.

Epävarmuus tulevasta synnyttää levottomuutta. Onhan suurin osa inkeriläisistä naisia, joista monilla on vastuullaan lapsi tai useampikin.

Päivääkään ei mene ilman piinaavia ajatuksia ovatpa he sitten missä päin Suomea tahansa. Ja vähän joka puolella maata inkeriläisiä onkin: Turussa 1 884, Porissa 2 891, Jyväskylässä 3 125, Tampereella 4 463, Savonlinnassa 1 078, Loimaalla 3 526, Oulussa 1 132, Seinäjoella 2 173….

Ensimmäinen kuljetusjuna lähtee Oulusta joulukuun 3. päivänä 1944 kello 4.50 ja saapuu Vainikkalan raja-asemalle joulukuun 5. päivänä kello 6.00. Junassa on 602 henkilöä. Saman päivän iltapäivällä saapuu Vainikkalaan myös Jyväskylästä lähtenyt juna mukanaan 749 inkeriläistä.

Epätietoisuuden keskellä elää vahvana usko siihen, että sinne viedään, mistä on tuotukin – kotiin siis.

Inkeriläisiä pakeni kotiseudultaan sodan jaloista myös omilla hevoskärryillä, joihin oli lastattu heidän tärkein omaisuutensa. © EINO MÄKINEN / SKOY

Kansanvihollisia

Inkeriläisten pakkosiirtoja takaisin Neuvostoliittoon on valmisteltu Moskovassa kiireisesti.

Marraskuussa 1944 ulkoministeri Vjatsheslav Molotov on allekirjoittanut salaisen määräyksen, johon on kirjattu Suomesta palautettavien inkeriläisten sijoituspaikkakunnat. Jos lähtöhalukkaat olisivat määräyksen nähneet, valtaosa heistä olisi epäilemättä yrittänyt perua päätöksensä:

Jaroslavin alueelle 5 000 perhettä, Kalinin alueelle 3 000, Novgorodin alueelle 2 000, Pihkovan alueelle 1 000 ja Velikolukin alueelle 1 000 perhettä. Kotiin Inkerinmaalle ei pääsisi yksikään perhe.

Vastaanottosuunnitelma oli yksityiskohtaisen tarkka:

Rautateitse palautettavat inkeriläiset otetaan vastaan rajan itäpuolella Nurmin asemalla. Vuorokaudessa junia tulee Suomen puolelta kaksi kussakin 30–35 vaunua.

Muuttajat tarkastetaan Viipurin suodatuskeskuksessa, jonka kapasiteetti on 4 000 henkeä vuorokaudessa. Viipurista junat lähetetään eteenpäin jo saapumispäivän iltana. Jokaisessa junassa tulee olla junapäällikkö, lääkäri ja politrukki.

Siirtoväenasiainosaston osastopäällikkö Johannes Virolainen kirjoittaa päiväkirjaansa, että Valvontakomission mukaan lähtijöille pitää antaa vaatteita, jalkineita ja riittävästi ruokaa junamatkaa varten.

Mukanaan lähtijöillä on myös hieman omaisuutta – kelloja lähinnä, niinhän oli neuvottu. Ne neuvostoviranomaiset takavarikoivat heiltä Viipurissa. Niistä saa hyvän hinnan.

Kalinin alueelle vietäville ilmoitetaan Viipurissa, että kukaan ei pääse kotiin, vaan johonkin vielä karumpaan kohteeseen kuin Siperia, koska he ovat kansanvihollisia.

Valvontakomission upseerien kauniilta lupauksilta putoaa pohja lopullisesti pois, kun inkeriläiset näkevät härkävaunujen ristikkoikkunoista ja seinien raoista, että junat kulkevat Leningradin ohi kääntymättä heidän kotiseuduilleen.

Veturi puskee mustaa savua ja nokea radanvarren harmaiden kylien ja kolhoosipeltojen ylle. Kiskojen sävel on unettavan yksitoikkoinen: digi-dogi…digi-dogi…digi-dogi….

”Kaikki itkivät ja rukoilivat. Meidät vietiin Tveriin. Ensimäinen yö nukuttiin kuusi henkeä uunin päällä, koska oli kova pakkanen. Möimme vaatteemme ja ostimme perunaa ja kaalia. Muuta siellä ei ollutkaan.”

Kaksi tuntematonta inkeriläislasta matkalla jostakin jonnekin, mutta ei takaisin kotiin. Lasten palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuoden 1945 tammikuussa olivat synkeä häpeätahra. © EINO MÄKINEN / SKOY

Kasvattien kohtalo

Suomalaiset perheet ovat ottaneet kasvateikseen noin 700 inkeriläistä orpolasta. Vuoden 1945 alussa Valvontakomissio antaa tyrmäävän iskun: kaikki 1–16-vuotiaat on palautettava Neuvostoliittoon.

Pois tolaltaan olevat kasvattivanhemmat laskevat lapset itkien kokoamiskeskusten lattioille. Hyvästelyjä eikä tunteilua sallita. Nuorimmat kouluikäiset parkuvat peloissaan. Osa lapsista on vielä niin pieniä, vain muutaman vuoden ikäisiä, että he istuvat lattialla sormi suussa tajuamatta mitä on tekeillä.

Myös kirjailija Viljo Kajava ja hänen vaimonsa ovat ottaneet inkeriläisen kasvattilapsen. Tammikuun 8. päivänä he anovat Valvontakomissiolta lupaa saada pitää lapsi edelleen kasvattinaan.

Talonmiehen rouva tietää kuitenkin kertoa, että tyttöä tultaisiin pian hakemaan poliisivoimin. Kajavat kiiruhtavat saman tien rautatieasemalle ja pohjoisen yöjunaan ja edelleen Haaparannasta rajan yli potkukelkalla. Niin kova on kiire, että lastenpotta vierähtää hankeen kelkan tavaranyyteistä, mutta Ruotsiin päästään.

Harvalla käy yhtä hyvin.

Koulut ovat aloittaneet kevätlukukautensa vain muutama päivää aikaisemmin. Moni inkeriläinen kasvattilapsi jatkaa jo syksyllä aloittamaansa koulunkäyntiä. Se keskeytyy raa’asti ja rumasti.

Monesta koulusta poliisit käyvät hakemassa palautettavan lapsen pois kesken koulupäivän. Kasvattivanhempiaan eivät nämä lapset enää näe.

Junaan vain ja rajan yli.

Lapsijuna lähtee kohti Neuvostoliittoa 14. tammikuuta 1945 kello 17. Vanhempia vailla olevia lapsia on junassa 213. Häpeällinen lapsijahti on päättynyt. Ymmärrettävistä syistä se ei saa juurikaan huomiota sanomalehtien sivuilla.

Hävityn sodan murheita riittää omastakin takaa.

Lähteet: Toivo Flink: Kotiin karkotettavaksi; Kristiina Latvala: Sotasiirtolaisuuden kahdet kasvot (pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto); Erkki Tuuli: Inkeriläisten vaellus.

Chuck Norris ei tehnyt siitä numeroa, mutta hänellä oli krapula.

Oli elokuu 1983 ja hän oli lentänyt yksityiskoneella Ruotsista Vaasaan. Toimintaelokuvan nouseva tähti saapui markkinoimaan Good Guys Wear Black -elokuvansa videojulkaisua.

Ruotsissa läksiäisiksi järjestetyt rapujuhlat olivat jättäneet vieraaseen jälkensä.

”Virallisen imagonsa mukaan Norris ei juonut tai polttanut. Tullessaan hän oli kuitenkin aikamoisessa kankkusessa”, Suomen vierailun järjestänyt Lars Backlund muistelee.

Lounaalla pippuripihvi jäi entiseltä karatemestarilta syömättä. Edustamista kohmelo ei haitannut.

”Norris oli hemmetin hyvä tyyppi ja koko vierailupäivä fantastinen.”

Muistoksi otetuissa valokuvissa ruutupaitaan pukeutunut lihaskimppu hymyilee leveästi.

Lehdistötilaisuus järjestettiin videolevitysyhtiö Arbitrage Oy:n tiloissa, Backlundien kotina toimivan omakotitalon alakerrassa Gerbyn kaupunginosassa. Pihan lippusangoissa liehuivat aurinkoisen päivänä Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain liput.

Suuren maailman meininki oli tullut kylään. Sekä Vaasaan että ympäri Suomen 1980-luvun alussa nopeasti levinneisiin videohyllyihin.

Vaasalaiset muistelevat Norrisin olleen mutkaton kaveri ja hyvää seuraa. © Lars Backlundin kotialbumi

Vuokraamojen loppu häämöttää

Hämeen Sanomat uutisoi elokuussa 2018 vuokraamoketju Makuunin hakeutuneen konkurssiin. Vaikka Filmtown -ketju sinnittelee vielä, suuren kilpailijan kaatuminen kertoo yhden kulttuurihistoriallisesti merkittävän aikakauden tulleen saattohoitovaiheeseen.

Internetin tarjoillessa sisältöä suoraan kotisohville, fyysiset elokuvahyllyt ovat menettäneet merkityksensä. Samalla on unohtunut, kuinka merkittävästi vuokraamot muuttivat suomalaista kulttuurimaisemaa.

Outoja elokuvia maan pienimpiinkin kolkkiin levittänyt, moraalipaniikin synnyttänyt ja sensuurin kiristämiseen johtanut videobuumi oli 1980-luvun suljetussa Suomessa kulttuurivallankumous.

Video antoi rajuimmille elokuville uuden elämän

Ex-kommandon kostoretkestä kertova Good Guys Wear Black oli valmistunut jo vuonna 1978, mutta video antoi sille uuden elämän.

Sama päti Chuck Norrisiin.

Kun ex-karatemestarin elokuvia yritettiin tuoda Suomessa elokuvateattereihin, ne juuttuivat herkästi sensuuriin.

Vuonna 1965 elokuvien ennakkotarkistuksesta säädetty laki antoi Valtion elokuvatarkastamolle mahdollisuuden kieltää kokonaan esimerkiksi epäsiveellisiksi, raaistaviksi tai hyvien tapojen vastaisiksi määritellyt elokuvat.

Kotikatseluun laki ei kuitenkaan pätenyt. Videolla levitettyjen elokuvien soveliaisuutta arvioi elokuvatarkastamon sijaan Videolevityksen valvontalautakunta. Se oli videolevittäjistä koostuva itsesäätelyelin.

Lautakunta saattoi suositella levittäjille rajuimpien kohtauksien omatoimista poistamista, mutta sillä ei ollut valtaa kieltää mitään. Eikä välttämättä haluakaan.

Elokuvateattereissa kiellettyjen elokuvien videolevitys oli tuottoisaa liiketoimintaa.

Videomallia haettiin Ruotsista

Lars Backlund aloitti työuransa vuonna Vaasan 1972 Rantasipi-hotellin pikkolona. Sen jälkeen hän myi henkivakuutuksia ovelta ovelle.

1980-luvun alussa Backlund törmäsi ruokakaupan rappusilla Martti Laiho -nimiseen tuttavaan. Tämä oli juuri palannut Ruotsista tuliaisten kera.

”Martti kysyi, kiinnostaako minua videofilmien levittäminen?” Backlund muistelee.

Kiinnostihan se.

Vaasassa seurattiin tiiviisti Ruotsin uutisia. Länsinaapurissa videot olivat jo ilmiö. Backlund oli katsonut Ruotsin tv:n S-studio -ohjelmaa, jossa poliisi ja psykologi paheksuivat väkivaltaisten elokuvien leviämistä.

”Ajattelin, että hemmetti, tuossahan on bisnes.”

Laihon mainostaessa kontaktejaan Backlund tarttui tilaisuuteen. Vuonna 1982 miehet matkustivat Tukholmaan video-ostoksille.

Tuomisina oli kymmenen elokuvan paketti.

”Kasetit ostettiin levitysoikeuksineen 250 kruunulla per kappale ja myytiin eteenpäin 650 kruunulla”, Backlund kertoo.

Pioneerin ensimmäiseen levityspakettiin kuuluivat muun muassa rähjäinen kauhuelokuva Psycho From Texas, eteläkorealainen lastenanimaatio Gold Wing, italialainen seksikomedia Sex with a Smile sekä Italian 1400-luvun uskonsotia kriittisestä naisnäkökulmasta tarkastellut Flavia The Heretic.

Sellaisia ei esitetty Suomen kahdella tv-kanavalla tai syrjäkylien kinoissa.

Chuck Norris otettiin Vaasassa vastaan kuin valtiovieras, eikä ihme. Hänen mäiske-elokuvansa olivat videovuokraamoiden suosikkeja. © LARS BACKLUNDIN KOTIALBUMI

Jääliläinen elokuvabisnes toi Suomeen yli 300 elokuvaa

Jääliläisestä Jukka-Pekka Parkkisesta tuli videokauppias marraskuussa 1984.

”Olin päässyt kesällä armeijasta. Kotitaloni oli menossa isän firman konkurssin takia pakkolunastukseen. Piti keksiä hommia”, Parkkinen kertoo.

Hän myi kesän ajan ”kaikenlaista”. Sitten puhelin soi.

Parkkisen myyntimiehen maine oli kantautunut tamperelaisen Harley Videon nokkamiesten korviin. Samana keväänä perustettu yritys osti vuokraoikeuksilla varustettuja videokasetteja, joita myyntimiehet myivät edelleen pitkin maata.

Parkkisesta tuli Harleyn Pohjois-Suomen myyntivastaava.

”Asiakkaita olivat kioskit, kaupat, pitserioita, autoliikkeet, jopa hautaustoimistot. Se oli villiä aikaa. Rajana oli vain myyjän mielikuvitus. Piti myös miettiä, kuinka moneen paikkaan kasetteja saattoi samassa kylässä myydä, että liian moni ei joutunut kilpailemaan samoilla tuotteilla.”

Parkkisen mukaan villit liiketoimintamallit eivät rajoittuneet jälleenmyyntiin.

”Olin Harleyssa vuoden ja näin, että rahaa kuluu veneisiin ja ravihevosiin.”

Myyjänä saamiensa kontaktien turvin Parkkinen perusti oman videofirman Ekste Ky:n. Sitä seurasi Mistar Oy, joka toi maahan yli 300 elokuvaa: Ohukaisesta ja paksukaisesta spagettiwesterneihin ja neorealisti Carlo Lizzanin Mussolinin viimeiset päivät -draamasta Roger Cormanin Pieni kauhukauppa -klassikkoon.

Elokuvien levitysyhtiön perustaminen Jääliin saattaa kuulostaa erikoiselta ajatukselta. 1980-luvun alussa se oli looginen siirto videon mahdollisuudet haistaneelle yrittäjälle.

Video levisi kuin virus ja veti yrittäjiä puoleensa

Vuoden 1980 alussa Suomessa oli 3 500 videonauhuria. Vuonna 1987 niitä oli puoli miljoonaa.

Sinä aikana vuokravideot levisivät ympäri Suomen syrjäisimpiäkin kolkkia kuin virus.

Vuokrattavat Esselten Movie box -nauhurit mahdollistivat videoiden katselun niillekin, joilla ei ollut varaa investoida kalliisiin laitteisiin.

1980-luvulla videoformaatteja oli kolme: Video 2000, Betamax ja kilpailusta lopulta voittajana selvinnyt VHS.

”Formaattien rinnakkaiselo oli videomyyjien unelma. Saman elokuvan saattoi kaupata jopa kolmena kappaleena”, Jyrki Vehviläinen kertoo.

Elokuva-alalla vuodesta 1973 työskennellyt Vehviläinen siirtyi videoiden pariin vuonna 1982 ja levitti Warner ja Columbia Pictures -studioiden elokuvia. Myöhemmin hän työskenteli Nordic Video -levitysyhtiössä, Rautakirjalla ja Finnkinolla.

Nopeasti kasvava videoala veti puoleensa kaikenlaisia yrittäjiä. Monelle tulokkaalle elokuva-ala oli ennestään vieras.

”Moni levittäjä tuli alalle sillä asenteella, että nopeasti rahat pois”, Vehviläinen sanoo.

Formaatista riippumatta perinteiset elokuva-alan toimijat suhtautuivat videoon aluksi varautuneesti.

”Hollywoodin studiot pelkäsivät kotikatselun näivettävän muita bisneksiään eivätkä aluksi tuoneet suurimpia hittejään videolle. Näin levittäjille syntyi mahdollisuus täyttää VHS-markkinoita vanhoilla elokuvillaan.”

Haastajat kiittivät jättiläisten varovaisuudesta ja täyttivät tyhjiön eksoottisella sisällöllä.

Esimerkiksi USA:ssa ja Italiassa 1960- ja 70-luvuilla tiuhaan tuotettuja b-elokuvia kierrätettiin aktiivisesti myös suomalaisilla videomarkkinoilla.

”Racking-bisnes” levitti videot erikoisiin paikkoihin

Backlund osui kultasuoneen vuonna 1983 ostamillaan Chuck Norrisin toimintaelokuvilla Yhden miehen armeija ja The Octagon.

”Siitä se sitten lähti. Hain pankista 30 000 dollarin lainan ja kesäkuussa 1983 laitettiin oma studio pystyyn.”

Backlundin perustama Arbitrage Oy alkoi ostaa valmiiden kasettien sijaan elokuvien maahantuontioikeuksia. Kasetit ja tekstitykset tehtiin itse omassa studiossa. Valmiit kasetit myytiin eteenpäin vuokrattaviksi.

Alkuvaiheessa keskeisiä asiakkaita olivat videoita myyneet kodinkonekaupat. Pian kasetteja levitettiin niitä varten perustettuihin vuokraamoihin.

Chuck Norris voimansa tunnossa elokuvassa Invasion U.S.A. (1985). Joseph Ziton höyrypäisessä ohjauksessa kommunistit hyökkäävät Yhdysvaltoihin, tietysti joulun aikaan. © MPA

Backlund avasi ensimmäisen vuokraamonsa, Videootin, Vaasassa vuonna 1983 hän avasi Vaasassa. Enimmillään hän omisti seitsemäntoista vuokraamoa ympäri Suomea.

Vuokrakasettien välittäminen muille – eli niin sanottu ”racking” – oli kuitenkin merkittävämpää liiketoimintaa kuin omien vuokraamojen pyörittäminen.

Rackingin ideana oli myydä vuokrausvalmiita kasettipaketteja kenelle vain niistä kiinnostuneelle.

Myyntimiehet kauppasivat kasetteja usein provisiopalkkiolla, mikä kannusti etsimään asiakkaita erikoisistakin paikoista.

Juuri racking-bisneksen myötä videot levisivät ympäri Suomen syrjäisimpiäkin kolkkia ja löysivät tiensä myös baarien ja grillikioskien nurkkiin. Racking-paketteihin laitettiin elokuvia, joita oli ensin vuokrattu vain varsinaisissa videovuokraamoissa.

Backlundin paketeissa oli noin 50 elokuvaa ja niitä sai vaihtaa määräajoin.

”Aloitin vuokrauspakettien myynnin vuonna 1985 ja meillä oli lopulta yli 1 000 asiakasta. Videoita ottaneet bensa-asemat, kukkakapat ja grillit maksoivat niistä kuukausimaksua. Kilpailun kovetessa kaikki eivät pystyneet maksamaan laskujaan ja teimme myös luottotappiota. Sekin kuului ajan henkeen”, Backlund kertoo.

Levittäjille elokuvia myytiin suurissa paketeissa, joissa a-listan vetonaulojen kylkiäisenä oli pakko ostaa tukku b-linjan tavaraa. Vahinko pantiin kiertämään, kun paketteja myytiin edelleen vuokrauspisteisiin.

”Suurimpia vetonauloja oli First Blood, eli ensimmäinen Rambo-elokuva. Sen saadakseen piti ostaa levitysoikeudet myös yhteentoista muuhun elokuvaan.”

Markus Selin revitteli tehdessään kansia, mutta varautui sensuuriin

Eksotiikalla ja sensaatioilla vedonneita elokuvia oli nähty Suomessa myös valkokankailla ja suuremmissa kaupungeissa oli niihin erikoistuneet teatterinsa.

Esimerkiksi pikkutuhmia komedioita ja shokki-dokumentteja elokuvateattereihin tuonut konkarilevittäjä Freddie Kamras ei kuitenkaan aluksi innostunut videosta.

Hänen nuori työntekijänsä kuitenkin näki uuden formaatin mahdollisuudet. Tuleva elokuvatuottaja Markus Selin meni Kamrasille markkinointitöihin 19-vuotiaana.

”Katselin hommia vuoden, perustin Star Video -levitysyhtiön ja ryhdyin itse tuomaan elokuvia maahan”, Selin muistelee.

Hänen ensimmäisiin maahantuonteihinsa kuuluivat sensaatiodokumentit Tämä on Amerikka 1 ja 2.

Kamrasin räväkkä levitysyhtiö oli myöhemmin myös Magnum-, Flint– ja Dollarvideo -firmoissa vaikuttaneelle Selinille hyvä paikka opetella markkinointia.

Videoissa keskeinen myyntivaltti oli kansikuva. Räväköistä kansista tuli oleellinen osa 1980-luvun vuokraamojen maisemaa. Kansia tehtäessä käytetiin välillä melkoista luovuutta.

”Ostelin ulkomailta pokkarikirjoja, revin niistä kannet irti ja kierrätin kuvat Suomessa videoiden kansiksi. Jos en ollut nähnyt elokuvaa ennakkoon, saatoin lisätä kanteen tekstin ’paras koskaan näkemäni kauhu- tai lännenelokuva, K.T.’ Kirjaimet tulivat sanoista kannen tekijä”, Selin kertoo.

Revittelystä huolimatta hän kartteli kovinta kauhua ja väkivaltaa. Myöhemmin klassikoksi noteeratun Kauhun riivaamat -elokuvan (Evil Dead) videoversiota hän leikkasi itse minuuttitolkulla.

”Mediassa kauhisteltiin videoväkivaltaa ja pohdittiin videosensuurin tarvetta. Yritin varautua sensuuriin jo ennakkoon.”

Markus Selin (vas.) ja Lauri Harjola aloittivat uransa tuomalla elokuvia Suomeen. Cine-Studio Oy -yhtiölle työskennellyt Lauri muutti sittemmin nimensä Renny Harliniksi. © PENTTI NISSINEN / LEHTIKUVA

Elokuvatarjonnan räjähdys hemmotteli katsojia

Kuluttajan näkökulmasta videoiden leviäminen räjäytti elokuvatarjonnan. Parin elokuvateatterin pitäjään saattoi parissa vuodessa ilmestyä toistakymmentä videoiden vuokrauspistettä

”Pikkukaupungissa oli vaikea päästä alaikäisenä elokuvateatteriin katsomaan kiellettyjä elokuvia. Videolla sai helposti jonkun hankkimaan elokuvia, mitä ei olisi itse saanut vuokrattua”, Jari Olavi Rantala (s. 1967) muistelee.

Porilaislähtöinen käsikirjoittaja tankkasi kauhua, kung-fu -elokuvia ja perinteistä. Mitä vain, mikä soveltui rajojen koetteluun. Se toimi parhaiten seurassa.

”Videoiden katselu oli yhdessä naureskelua. Se oli sosiaalinen kokemus, joka erosi täysin elokuvateattereiden tunnelmasta”, Rantala sanoo.

Ylipäätään videoiden hankintaan liittyi vaivannäköä, jota ei internetin äärettömyyden aikakaudella tarvitse kokea. Kun kaikki on ”aina” parin hiiren klikkauksen päässä, harvinaisen elokuvan katsomisesta katoaa erityisyyttä.

Sitä on joensuulaisen dekkarikirjailijan Tuomas Liuksen (s. 1976) ensimmäisessä videomuistossa.

”Ostimme ensimmäiset videomme Joensuun Torisähköstä ja saimme kaupan päälle kaksi vuokrausta. Toinen oli Riemukuplan vauhtiralli, eli saksalainen klooniversio Disneyn lastenelokuvasta. Toinen oli ensimmäinen Rambo-elokuva, First Blood. Sitä katsellessa vanha tv hajosi juuri kun sheriffi putoaa lopussa ikkunan läpi. Paikalle hälytetty korjaaja kehui elokuvaa ja kertoi, että kyllä se sheriffi selviää”, Lius muistelee.

Elokuvasensuuri vei levittäjiä käräjille

Liuksen kotiin ostettiin videot vuonna 1987.

”Tulin juhliin vähän myöhässä”, Lius sanoo.

Samana vuonna pitkään vellonut sensuurikeskustelu johti toimenpiteisiin. Vuokravideot tuotiin elokuvateattereita vastaavan ennakkotarkastuksen piiriin.

”Videoväkivallan” haittavaikutuksista noussut moraalinen paniikki oli niin suuri, että vain aikuisille sallittujen K-18 -elokuvien levitys kiellettiin kokonaan videolla.

Alle 18-vuotiailta kiellettyä sisältöä sai edelleen esittää elokuvateatterissa. Videolla samoja elokuvia piti sensuroida siinä määrin, että ikäraja saatettiin tiputtaa K-16-tasolle.

1980-luvun alussa videoiden kansissa reviteltiin surutta varsinkin b-elokuvia markkinoitaessa. Suurten yritysten vallatessa markkinoita vuokraamojen ilme muuttui varovaisemmaksi. © MARIA YLIKOSKI / HKM

Videolain voimaan astuminen aiheutti myös käytännön haasteita.

”Laki velvoitti laittamaan kaikkiin vuokravideoihin uudet elokuvatarkastamon ikärajatarrat. Se oli melkoinen operaatio, kun kasetteja oli levitetty valtavasti pitkin Suomea”, Jyrki Vehviläinen sanoo.

Kiellettyjen kasettien poistaminen vuokraamoista kesti toista vuotta. Suurin ruuhka oli niitä läpi katsovassa elokuvatarkastamossa.

Mistar Oy:n Jukka-Pekka Parkkinen sai tuntea sen nahoissaan.

”Pari kertaa olin turhaan oikeudessa kiellettyjen elokuvien levittämisestä. Oikeasti kasetit olivat tarkastamon jonossa. Konttorikin ratsattiin pari kertaa”, Parkkinen muistelee.

Joissain vuokraamoissa leikattaviksi vaadittuja videoita katosi tiskin alle keräämään kulttimainetta – ja ne palautettiin vaivihkaa hyllyyn.

VHS-keräilijät kertovat edelleen tarinoita joensuulaisesta vuokraamosta, jonka omistajat kantoivat kiellettyjä elokuvia takaoven kautta piiloon poliisin ratsatessa samaan aikaan liikettä.

Suuret vuokraamoketjut valtaavat alaa

Lars Backlundille videolaki oli merkki siitä, että on aika rahastaa voitot. Joulukuussa 1987 Hän myi Arbitrage- ja Videotrage -firmansa norjalaiselle VCM-konsernille.

”Satojen tuhansien kasettien tarroittaminen olisi ollut kallista. Tarjous oli niin hyvä, että olisin myynyt yritykset muutenkin.”

Backlundin papereissa videoalan Eldorado ajoittuu vuosiin 1983–986. Silloin pienillä yrittäjillä oli tilaa temmeltää kasvavilla markkinoilla.

1980-luvun edetessä Hollywood-studiot tulivat tosissaan videomarkkinoille. Kilpailutilannetta muutti myös suurten vuokraamoketjujen synty.

Rautakirja pyöritti suurta Kotikatsomo-ketjua ja vuokrasi elokuvia myös R-kioskeissa. Makuuni perustettiin vuonna 1985.

Sensuuri vei pohjan kiellettyjen hedelmien levittämiseltä.

”Siinä tilanteessa kilpailussa pysyminen olisi vaatinut todella paljon rahaa”, Backlund sanoi.

Hän myi vuokraamonsa Rautakirjalle vuonna 1988.

Keräilijät etsivät ensi leikkaamattomia ja sitten leikattuja versioita

1990-luvun alussa Rautakirja hallitsi noin puolikasta suomalaisista videomarkkinoista. Makuuni kasvoi ja vuonna 1991 perustettu Filmtown tuli jaolle.

”Sensuuri kuohitsi videokulttuurin. Itsenäisten vuokraamojen katoaminen tasapäisti tarjontaa”, Tuomas Lius sanoo.

1990-luvun edetessä pienemmillä videoyrittäjillä oli yhä vaikeampaa kilpailussa elokuvansa suurilla tukkualennuksilla saavien ketjujen kanssa. 2000-luvulla Rautakirja, Makuuni ja Filmtown kahmivat markkinoita, kunnes tallennevuokrauksen alamäki alkoi.

Vuonna 2005 dvd-levyt syrjäyttivät videot vuokraamoista. Sen jälkeen VHS-kasetit ovat kiinnostaneet enää pientä keräilijäjoukkoa.

Vuokrausala päätyi suurten levitysketjujen haltuun 1990-luvulla. Kellarifirmat katosivat irtokarkkeja ja herkkuja myyvien jättiliikkeiden tieltä. © MARIA YLIKOSKI / HKM

”Nykykeräilijöiden suosikkeja ovat erityisesti scifi-, fantasia- ja kauhuvideokasetit, samoin Clint Eastwoodin, Chuck Norrisin ja Charles Bronsonin elokuvat. Myös tietyt roskaelokuvat ovat kysyttyjä ja hieno kansitaide vaikuttaa kohteen kiinnostavuuteen”, kaarinalainen aktiivikeräilijä Tero Katre sanoo.

Suurin tiedossa oleva VHS-kauppa tehtiin Disneyn levittämästä Tron-tieteiselokuvasta, josta maksettiin 1800 euroa.

Vuonna 2001 kumottu videolaki kääntynyt keräilijöiden silmissä poikkeusajaksi, jota saatetaan muistella jopa nostalgisella lämmöllä.

”Videolain aikaan keräilijät metsästivät elokuvien sensuroimattomia versioita. Nyt kun niitä saa helposti on etsitty aikanaan torsoksi leikeltyjä versioita”, vanhoja vuokravideoita keräilevä Tuomas Lius sanoo.

300 000 markkaa Chuck Norrisille

Suurin osa ensimmäisen aallon videoyrittäjistä poistui alalta viimeistään 1980-luvun villien vuosien päättyessä.

Kekseliäimmät pioneerit päivittivät bisneksiään olosuhteiden muuttuessa.

Jukka-Pekka Parkkinen keksi 1990-luvun lamavuosina kaupata pitsaa ja elokuvia pakettitarjouksena. Kun pitsapaketti ei enää käynyt kaupaksi, hän ryhtyi myymään videoita kirjastoihin.

Mistar Oy on yhä olemassa ja Parkkinen välittää sen kautta elokuvia kirjastojen valikoimiin.

Lars Backlund perusti vuonna 1995 Future Film -yhtiön. Se on nykyään Suomen keskeisiä levitysyhtiöitä, joka on tuonut maahan esimerkiksi Michael Haneken ja Pedro Almodóvarin kiitettyjä taide-elokuvia.

Backlund jäi eläkkeelle lokakuussa 2018. Ennen sitä hän hankki levitysoikeuden ensi syksyksi valmistuvaan viidenteen Rambo-elokuvaan.

Markus Selin on ollut 1990-luvulta menestyneimpiä kotimaisia elokuvatuottajia. Hänen suurin kansainvälinen menestyksensä osui kuitenkin uran alkuun.

Selin tuotti Renny Harlinin ensimmäisen pitkän elokuvan, Jäätävän poltteen. Kylmän sodan asetelmilla herkutelleen toimintaelokuvan pääosassa potkutaitojaan esittelee Mike Norris.

Alun perin tähdeksi haluttiin Miken isä, Chuck.

Sää suosi Chuck Norrisin Vaasan vierailua. Pari vuotta myöhemmin tähteä tavoiteltiin suomalaisen action-elokuvan pääosaan. © LARS BACKLUNDIN KOTIALBUMI

Myös Backlund sijoitti elokuvaan.

”Maksoin Chuckin esiintymispalkkion hänen lakimiehelleen Los Angelesissa. Se oli 300 000 markan, siihen aikaan valtava summa”, Backlund kertoo.

Ne rahat menivät hukkaan. Kun Jäätävän poltteen budjettia ei saatu ajoissa kokoon, Norrisilta varattu aikaikkuna meni umpeen. Hän piti palkkionsa ja ryhtyi tekemään toista elokuvaa.

Jäätävä polte valmistui vuonna 1986 ja petasi Harlinin Hollywood-uran.

1980-luvun alun huumassa videomiehille kaikki on tuntunut mahdolliselta.

Ensin katsotaan Chuck Norrisin elokuvia. Sitten levitetään niitä. Pian halutaan tehdä oma Norris-elokuva.

”Siihen aikaan se tuntui maailman itsestään selvimmältä ajatukselta”, Markus Selin sanoo.

Seurassa odotetaan alkavalta vuodelta ja tulevilta vuosikymmeniltä paljon 2.1.1969. Tiedemiesten arvioihin perustuva artikkeli 31 vuoden päässä siintävästä vuodesta 2000 on täynnä uskoa ihmisen kykyyn kehittää jos jonkinlaisia, uusia teknologioita ja keksintöjä. Ja miksei olisi, oltiinhan juuri saavuttamassa jotain aikaisemmin mahdottomana pidettyä. Kuukävelyyn oli lehden ilmestymisen aikaa enää puoli vuotta.

”Mitä ehdimmekään kokea kun elämme 31 vuotta eteenpäin? Silloin on tammikuu vuonna 2000. Onko avaruudessa matkustaminen silloin yhtä tavallista kuin Atlantin ylittäminen nyt suihkukoneella?”

Ihan näin hurjaa ei elämämme kuitenkaan ole, edes nyt 50 vuotta kyseisen artikkelin ilmestymisen jälkeen.

Täysosumia

Monet ennustukset osuivat kuitenkin oikeaan

”Sydämen, keuhkojen, maksan ja munuaisten siirrot ovat jokapäiväistä rutiinia kirurgeille.”

”Kenenkään ei enää tarvitse olla masentunut: ota pilleri niin pääset huolistasi!”

”Markkinoilla on halpoja koneita, joilla voimme nauhoittaa kodeissamme televisio-ohjelmia, kuvapuhelimen puheluita, televisio-sanomalehtiä.”

”Saatavissa on koko joukko erinomaisia unilääkkeitä.”

”On edelleen tavallista, että ihmiset ovat naimisissa, mutta vielä tavallisempaa on, että he valitsevat jonkin toisenlaisen yhteiselämän muodon.”

”Voimme järjestää neuvotteluja tv:n avulla. Kenenkään ei tarvitse mennä työpaikalleen, keskustelu käydään suljetun piirin television avulla kunkin kotona lähetin-vastaanottimien ääressä. Neuvottelijat voivat olla satojen kilometrien päässä toisistaan.”

”Ihmisen munasolu pystytään hedelmöittämään laboratoriossa, koeputkilapset ovat mahdollisia.”

Utopiaa

Osa 50 vuoden takaisista ennustuksista oli toki turhan utopistisia:

© Otavamedia

”Ihminen pystytään pakastamaan useiksi vuorokausiksi. Tämä on lääketieteen suuri edistysaskel.”

”Voimme helposti muuttaa ihonvärimme.”

”Voimme tehdä matkoja aurinkokunnassamme, ainakin lähiplaneetoilla.”

”Nukumme rauhallisen yön heikon sähkövirran avulla. Aivoihin asennetaan erittäin ohut kuparijohto, jonka toinen pää menee niiden unikeskukseen ja toinen ihon alle päälakeen. Kun tämän johdon kautta syötetäänaivojen unikeskukseen erittäin  heikkoa sähkövirtaa, vaivumme rauhalliseen, syvään uneen.”

”Pystymme lisäämään ihmisen ajattelukykyä yhdistämällä aivot tietokoneeseen.”

”Valtaväyliemme liikenne on täysin automatisoitu.”

”Meillä on selviä todisteita parapsykologisista ilmiöistä (olemme päässeet yhteyteen henkimaailman kanssa).

Puolitotuuksia

Lisäksi oli ennustuksia, jotka ovat osin oikeassa:

”Kaikki ministeritasolla tehdyt päätökset hoidetaan tietokoneiden avulla.”

Toim. huom. Päätöksissä hyödynnetään toki nykyään paljonkin tietokoneiden laskemaa ja tuottamaa taustamateriaalia, mutta yhä ihminen lienee se, joka lopullisen päätöksen kuitenkin tekee.

”Vuonna 2000 ostamme kaiken ruokamme valmiina. Lämpimät ruoat panemme muutamiksi sekunneiksi kypsymään mikroaaltouuneihin. Suola, mausteet ja ruoan koristelu ovat ainoat keinot, joilla voimme tehdä ateriamme yksilöllisiksi.”

Toim. huom. Paljon toki kuluu einestä arkipöydissämme, ja osin juhlassakin, mutta sentään kaikki ateriamme eivät ole – ainakaan vielä – valmiiksi paketoituina annoksina.

”Luonnollisesti vuonna 2000 on jo ehditty niin pitkälle, että on kauan pystytty määräämään syntyvän lapsen sukupuoli. Mutta harvat käyttävät hyväkseen tätä mahdollisuutta, koska sukupuolirooleilla ei ole enää entistä merkitystä uudessa yhteiskunnassa.”

Toim. huom. Valinnan voisi toki teknologian puitteissa tehdä, mutta emme koe sitä eettiseksi lääketieteeksi ja siksi sitä ei sallita tehtäväksi. Toisaalta taas kuljemme kohti yhteiskuntaa, jossa sukupuolittamista pidetään yhä vanhanaikaisempana tapana hahmottaa ihmistä.

”Näin matkustamme mukavasti, helposti ja nopeasti avaruusbussissa. Avaruusateria poikkeaa sekin tämän päivän aterioista. Pihvit ovat kasvikunnasta, olut, maito ja virvoitusjuomat jauheiden muodossa. Sekoitetaan vain veteen, sitten kippis. © Otavamedia

Lihan loppu?

Artikkelista löytyi myös ennustus, joka voi olla totisinta totta, mutta vasta meidän nykyihmisten tulevaisuudessa:

”Hankimme valkuaisaineemme jokapäiväiseen käyttöömme kasvikunnasta ja merestä. Liha, jalostetuimmassa muodossa oleva nykyinen valkuaislähteemme, on 30 vuoden kuluttua kallista ylellisyyttä. Sitä tuskin tarjoillaan silloin muualla kuin ministeritason tilaisuuksissa.”

Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjän Punnuksen kylän läpi kulki helmikuussa 1940 puna-armeijan suurhyökkäys, joka johti kylän menettämiseen. Suomalaiset menettivät kylän kansakoulun alueen 15.2.1940 ja tuona päivänä kentälle jäi 31 kaatunutta suomalaissotilasta.

Huhujen mukaan venäläiset hautasivat ruumiit nopeasti helpoimpaan mahdolliseen paikkaan, eli syväksi tiedettyyn kansakoulun kaivoon.

Pari vuotta sitten kotkalainen Jarkko Väänänen sai kuulla kaivotarinasta ja päätti selvittää mysteerin. Asia kiinnosti, sillä Väänäsen äidin eno, Olavi Takasuo, kaatui Punnuksen taisteluissa.

Punnuksen kylän historiaa tutkinut Veli-Matti Halonen kertoo, että kaivotarina syntyi jatkosodan aikaan, kun suomalaiset valtasivat alueen takaisin. Koulun alueelta ei löytynyt odotettua joukkohautaa.

Esimerkiksi sotaveteraani Lauri Myllylä (6./JR5) oli muistellut historiakirjoissa asiaa näin:

”Käydessämme kesällä 1943 etsimässä Talvisodan kentälle jääneitä kaatuneita, joita oli yleisesti venäläisten toimesta haudattu kaatumispaikoilleen, emme Punnuksen koulun seudulta löytäneet mitään hautapaikkaan viittaavaa, vaikka sinne jäikin paljon Kymenlaakson poikia. Sen sijaan herätti epäilyä koulun kaivo, mikä todettiin aikoinaan noin 14 renkaan syvyiseksi.

Nyt sitä tarkastellessamme siinä oli vain kaksi rengasta näkyvissä ja siitä alaspäin kaikki maalla täytettynä. Näin ollen tuli mieleen olettamus, että näinköhän 15.2.1940 uljaasti taistelleet Iitin pojat saivat hautapaikkansa puolustamansa kyläraunion kansakoulun syvästä kaivosta?”

”Tässä voi olla pienet mahdollisuudet löytää Olavi”

”Lähdin selvittämään tietoa taistelusta, ja törmäsin kaivon legendaan kannustamo.net sivustolla. Innostuin, sillä alkoi tuntua siltä, että tässä voi olla pienet mahdollisuudet löytää Olavi”, kertoo Jarkko Väänänen.

”Laitoin karjalankartat.fi palvelusta poimitut koulun koordinaatit sitten Googlen karttapalveluun, ja leuka meinasi loksahtaa auki, kun huomasin, että Google-auto oli kuvannut koulunmäen. Näin suoraan tietokoneen näytöltä taistelutantereen ja koulunrauniot”, Väänänen kertoo.

Jarkko Väänänen vieraili Punnuksessa ensimmäisen kerran keväällä 2017. Silloin hän kuitenkin pettyi: koulun kivijalkaa tai kaivoa ei näkynyt enää missään. Vain peltoa, ja isoja kivenlohkareita.

”Ei voinut kuin arvailla, eikä kaivauksiin ollut mitään toivoa ilman puskutraktoria.”

Väänänen ei kuitenkaan antanut kiinnostuksen sammua, vaan jatkoi kaivon etsimistä apunaan 1920-luvulta peräisin topografinen kartta. Kartta oli piirretty suhteessa 1:20 000. Sen koordinaattien mukaan Punnuksen koulu jäi rinteeseen, vaikka Väänäsen löytämän ilmakuvan mukaan se näytti olevan rinteen päällä.

Vappuna 2018 löytyivät mahdollisesti kaivoon viittaavat painanteet maassa, mutta ne olivat Väänäsen karttaan verrattuna väärässä paikassa.

Lopulta Väänänen lähti etsimään koulun viereen rakennetun valtatien (niin sanotun Tykkitien) tiesuunnitelmaa. Mikkelin arkistoista löytyi tienrakentajien peruina tarkka 1:2 000-suhteinen kartta, johon oli merkitty myös koulu, sauna, kellari ja kaivo.

”Kävikin ilmi, että keväällä 2018 huomattu painanne olikin etsitty kaivo”, Väänänen kertoo.

”Se oli juhlahetki”

Väänänen ja Halonen olivat lämmittelemässä ajatusta kaivauksista Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen kanssa, kun heille selvisi, että pietarilaisten sotahistoriatutkijoiden vapaaehtoisryhmällä Karjalan Vallilla oli etsintälupa Punnuksessa. Etsintäryhmä oli myös kiinnostunut kaivosta ja heillä oli jo maanomistajan lupa kaivausten aloittamiseen.

Väänänen ja Halonen ottivat venäläisiin yhteyttä ja päättivät yhdistää voimat.

”Marraskuun 18. päivä kaivoimme ensimmäisen kerran painanteen kohdalta. Silloin löysimme betonisen kaivon renkaan. Se oli juhlahetki.”

Väänänen ja Halonen ajattelivat, että kaivauksiin voisi palata vasta ensi vuonna. Mutta venäläiset vapaaehtoiset etsijät eivät aikailleet.

Kansakoulun kaivo 18.11.2018

Legendan äärellä

Halonen, Väänänen sekä Karjalan Valli-ryhmä alkoivat toteuttivat suunnitellun kaivauksen 15.12.2018.

Kaivon yläosassa oli betonirenkaita, ja niiden jälkeen alkoi osittain pois lahonnut hirsikehikko. Syvyyttä kaivolla oli lopulta noin kahdeksan metriä.

”Jatkoimme kaivausta ainakin noin neljään metriin, ennen kuin vastaan tuli mitään. Ensimmäisenä löytyi ihmisen sääriluu”, kertoo Jarkko Väänänen kaivauksista.

”Kun maa-aines tuli kosteammaksi, löysimme lisää ihmisen jäänteitä”, Väänänen jatkaa.

Kuitenkaan tässä vaiheessa ei ollut vielä tietoa, kuuluivatko luut siviileille vai sotilaille, suomalaisille vai venäläisille.

”Sitten Karjalan Vallin Viacheslav Skokovin huuto sähköisti koko kaivauksen. Hän nousi ylös ja huudahti: Tuntolevy!” Väänänen kertoo kaivauksista.

Silloin oltiin legendan äärellä.

Kaivo oli noin kahdeksan metriä syvä. © Jarkko Väänänen

Näissä kaivauksissa löytyi kaikkiaan kolmen suomalaisen kaatuneen tuntolevyt. Vainajien tunnistamisprosessi on yhä kesken.

”Venäläinen osapuoli jatkaa kevään aikana kaivon pohjasta nostetun maa-aineksen seulontaa. He lajittelevat ja pesevät löydökset. Sieltä ne tullaan luovuttamaan Suomen sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle”, kertoo Veli-Matti Halonen.

Kaivauksesta uutisoi ensimmäisenä Urjalan Sanomat.

Kaivon pohja saavutettiin, siitä todisteena on kaivon ämpäri. © Jarkko Väänänen

Nukke matkusti Saksasta Suomeen rahtilaivan kyydissä vuonna 1917. Äitini kummitäti Naimi Lönnström työskenteli laivalla kylmäkkönä ja oli hankkinut nuken lahjaksi äidilleni Maire Ahlgrenille, joka oli tuolloin kolmivuotias.

Lotan nykyiset vaatteet ovat vuodelta 1942. © KATRI LEHTOLA

Nukke saapui puulaatikossa, jonka päällä luki Charlotta. Äitini lyhensi nimen myöhemmin Lotaksi.

Lotan pää oli posliinia, ja sillä oli kauniit tummat hiukset kuten äidilläni. Sen pitkäripsiset silmät avautuivat ja sulkeutuivat.

Nukella oli upea mekko ja polvipituiset pitsireunaiset housut. Lotta asui äitini lapsuudenkodissa Turun Itäisellä Pitkäkadulla, ja sen paikka oli pienen tuolin päällä olohuoneessa.

Minä synnyin vuonna 1937. Vanhempieni silloinen koti oli muutaman korttelin päässä isovanhemmistani.

Muistan Lotan hyvin lapsuudestani. Istuin mummolassa nuken vieressä ja ihailin sitä. Lotalla ei saanut leikkiä, sillä se oli harvinainen ja olisi voinut särkyä helposti.

Sodan vaurioittama

Kun sota alkoi, jouduimme evakkoon sukulaistemme maataloon Lietoon. Lotta jäi omalle tuolilleen. En osannut olla siitä huolissani, sillä se oli minulle hieman etäinen ehkä juuri siksi, etten saanut leikkiä sillä.

Nuken alkuperäinen rikkoutunut pää on edelleen tallessa. © KATRI LEHTOLA

Silti muistan olleeni surullinen, kun äitini kotikadulla käytyään toi suruviestin: Talon lähelle osuneen pommin voimasta Lotta oli pudonnut lattialle ja sen posliininen pää oli rikkoutunut.

Vuonna 1942 äitini sai Lotan itselleen ja vei sen kunnostettavaksi Martta-teollisuuteen. Se sai uuden pään ja hiukset.

Alkuperäinen mekko, joka oli hienoa silkkiä mutta kauhtunut, otettiin talteen ja museoitiin. Lotta puettiin uuteen vaaleaan mekkoon ja puuvillasukkiin, jotka nytkin ovat makkaralla kuin oikealla lapsella. Lakerikengät kiiltävät, vaikka tuppaavat pölyyntymään.

Äidiltä tyttärelle

Sain Lotan itselleni, kun muutin omaan kotiin, ja se on siitä asti kulkenut mukanani. Nukke kulkee suvussa äidiltä tyttärelle, mutta vielä en ole raaskinut luopua siitä. Olen kertonut tyttärelleni ja tyttärentyttärelleni Lotan tarinan ja toivon, että he tulevat arvostamaan sitä sitten, kun sen saavat.

En ole antanut lastenlastenikaan leikkiä Lotalla, sillä toivon, että se säilyisi ehjänä mahdollisimman kauan.

Paperimassasta valmistettu käsi on kulunut kauniisti. © KATRI LEHTOLA

Joskus tosin käy niin, että kun jälkikasvuni tulee kylään koiriensa kanssa, koirat ehtivät juosta olohuoneeseen, hypätä sohvalle ja nuolla Lotan hiuksia ennen kuin ehdin tehdä mitään.

Yleensä siirränkin Lotan hyllyn päälle jo ennen heidän tuloaan. Koirien innokkaiden tervehdysten vuoksi Lotan tummat kiharat ovat pään päältä vähän latistuneet, mutta mielestäni se on yhä kaunis.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 11/18.

Pirkko Lindin perintönukke

• Vuonna 1839 perustetun, korkeasta laadustaan tunnetun saksalaisen Simon & Halbigin valmistama nukke.
• Nukke tuli sukuun vuonna 1917 rahtilaivan kyydissä eli se on yli sata vuotta vanha.
• Nuken pää on posliinia ja vartalo paperimassaa.
• Kulkee suvussa äidiltä tyttärelle.

Perintönukke Lotta on valmistettu aikana, jolloin nuket tehtiin paperimassasta ja posliinista. © KATRI LEHTOLA

Huone oli samanlainen kuin muutkin Virtain vanhainkodin sairasosaston huoneet. Lähes 90-vuotiaan Jalo Korosen sängyn erotti huonekaverin sängystä pieni yhteinen yöpöytä. Toinen sängyistä oli lähempänä ikkunaa. Huoneessa oli lisäksi kaksi muuta potilasta. Sängyissä oli vaahtokumipatja niin kuin vanhainkodeissa yleensäkin.

Patjojen päällä oli valkoinen lakana ja sen päällä poikkilakana, jonka alapinta oli muovia ja yläpinta paperia. Ikkunan peitti keinokuitumuovinen akryyliverho. Kolmilasinen ikkunaelementti oli upotettu suoraan kehyksiin.

Vanhainkoti sijaitsi Jäähdyspohjan kylässä, mistä oli Virtain keskustaan seitsemisen kilometriä.

Jalo Korosen huone oli E-muotoisen hirsirakennuksen keskivaiheilla lähellä ruokasalia.

Vanhainkodin tulipalosta tehty pohjapiirros on hyytävää katsottavaa: sänkyihin piirretyt ristit kertovat, mistä kuolleet löytyivät. Punainen rasti kertoo, mistä palo alkoi. Ristien perusteella palohuoneesta pelastui vain Jalo Koronen. © Sisäasianministeriön Virtain palon tutkijaryhmän selvitys

Yö alkoi kuin aina ennenkin

Tammikuun 22. päivä 1979 oli kallistunut yöksi normaaliin yksitoikkoiseen tapaansa. Vanhukset olivat yksi toisensa jälkeen nukahtaneet. Heitä oli Virtain eri alueilta: Killinkoskelta, Kotalasta, Äijännevalta, Liedenpohjasta ja Visuvedeltä. Kaikilla oli takanaan pitkät ja raskaat työvuodet, sillä moni toimi nuoruudessaan renkinä tai piikana. Olikin jo heidän vuoronsa levätä ja antaa nuorempien tehdä töitä.

Huoneista kuului kuorsausta – oli syvempää ja oli pinnallisempaa unta. Joistain huoneista kuului vain unista, pientä vikinää.

Joku asukeista oli vielä valveilla. Joku poltteli vielä iltasauhuja. Tupakka hehkui pimeässä sängyn yllä kuin yksinäinen tulikärpänen.

Puolenyön jälkeen ulkoa näki valon enää muutamissa ikkunoissa. Muuten sankka pimeys peitti lumiset pellot.

Savun haju herätti huomion

Yöpäivystäjä Marja-Leena Raivio palasi valvontakierrokseltaan keittiöön noin kello 4.10. Kaikki oli hyvin. Hän jätti oven osittain auki ja näki, että sairasosaston käytävällä laahusti eräs naispotilas hitaasti kohti vessaa.

Jonkin ajan päästä pääkäytävältä alkoi kuulua ääntä. Raivio nousi ja lähti katsomaan, mitä oli tekeillä. Käytävällä, huoneensa oven edessä seisoi Jalo Koronen. Ääni kuului huoneesta.

Raivio kurkisti huoneeseen ja tunsi savun hajua. Huoneen puolivälissä näkyi liekkejä. Julma totuus tunkeutui hitaasti hänen tajuntaansa. Vanhainkodissa oli tuli irti ja kaikki sairasosaston vanhukset olivat käytännöllisesti katsoen lähes liikuntakyvyttömiä tai muuten vajaatoimisia.

Kello oli noin 4.41.

Liekit löivät ikkunoista

Marja-Leena Raivio yritti useasti tehdä palopuhelimella hälytyksen paloasemalle, mutta ei onnistunut. Hän avasi myös sairasosaston ulko-ovet, jotta asukkaat pääsisivät pois palavasta rakennuksesta. Näin liekeistä pelastui myös palohuoneen asukas Jalo Koronen. Ovet oli pakko avata, mutta sillä oli myös varjopuoli: ulkoa tullut veto lietsoi paloa entisestään.

Marja-Leena Raivio joutui yrittämään useamman kerran lankapuhelimellakin hätänumeroon 005, ennen kuin soitto meni läpi. Se ei kuitenkaan ohjautunut Virtain paloasemalle, vaan Ruoveden aluehälytyskeskukseen.

Kello oli noin 4.44.

Sairasosaston käytävät alkoivat täyttyä savusta. Jalo Korosen huoneen palavasta ikkunaverhosta roiskuva akryylimuovi kiihdytti paloa. Kun ikkunan lämpölasi räjähti kuumuudesta rikki, tuli pääsi räystään kautta ullakolle, missä huippuimuri levitti palon välikaton täytteisiin ja siitä silmäräpäyksessä koko rakennukseen.

Raivio valitsi puhelimesta toistuvasti sisäisen soiton 0-numeroa, joka sai puhelimen soimaan piharakennuksessa. Lopulta soitto herätti siellä olevan hoitajan Helmi Äijön. Hän herätti samantien talonmies Matti Niemelän.

Niemelä yritti aluksi päästä vanhainkodin lämpökeskukseen sulkeakseen öljypolttimen venttiilit, mutta ikkunoista lyövät liekit estivät yrityksen. Paksun savun vuoksi hän ei myöskään päässyt sisälle sairasosaston päätyovesta eikä yleisen osaston pääovesta.

Kello oli noin 4.52.

Raivio sai huudoillaan herätettyä myös apuhoitaja Anne Uiton toisesta kerroksesta. Hän ei päässyt enää alakerrasta ulos savurintaman takia, vaan joutui käyttämään palotikkaita.

Talonmiehellä ja kolmella hoitajalla oli toivoton tehtävä yrittää pelastaa vanhainkodin asukkaat.

Kun pelastuslaitos ehti paikalle viideltä aamulla, suuri osa tulipalon uhreista oli jo menehtynyt. © Hans Paul / Lehtikuva

Palokunta teki parhaansa

Paloautojen äänet alkoivat voimistua vähän ennen viittä. Ensimmäiset autot tulivat noin 11–12 minuuttia hälytyksestä. Vanhainkodin sairasosasto oli jo lähes kokonaan liekeissä. Palokaasut ja sankka savu täyttivät rakennuksen.

Virtain palopäällikkö Otto Moisio oli hälyttänyt myös kaikki naapuripalokunnat. Ruoveden aluehälytyskeskus hälytti Ruoveden palokunnan 4.48, Visuveden VPK:n ja Killinkosken TPK:n 4.49 sekä Vilppulan VPK:n 4.55. Palopaikalle saapui kaikkiaan yksitoista sammutusyksikköä, viimeisin niistä kello 5.42.

Palopaikkaa läheni täyttä vauhtia myös taksiauto, jonka kyydissä oli vanhainkodin johtajatar Inkeri Hautasuo. Palopaikalla johtajatar yritti väkisin rynnätä palavaan rakennukseen pelastamaan vanhuksia, mutta palomiehet pitivät hänet otteessaan.

Palopäällikkö Moisio keskitti käytettävissä olevat voimat niihin sairasosaston huoneisiin, joista talonmies Niemelän mukaan oli viimeksi kuullut vanhusten avunhuutoja.

Savusukeltajat saivat pelastetuksi koko rakennuksesta 15 vanhusta. Tulipalossa menehtyi vuoteisiinsa 27 liikuntakyvytöntä potilasta. Palomiesten mukaan heistä jäi jäljelle ”sellaisia kääröjä kaiken romun keskelle”.

Pelastustyöt jatkuivat iltakymmeneen asti, ja niitä seurasi palotarkastaja Kaarle Veija. Hän oli paikalla myös päivää myöhemmin, kun viimeinen vainaja löydettiin metrin verran vanhainkodin lattiaa alempaa: ”Uhrin vuoteen kohdalta lattian alta oli joskus kaivettu maata. Kun lattia paloi puhki, hän putosi syvään monttuun”.

Palokunta joutui etsimään tulipalossa kuolleita raunioista, koska osa vanhainkodista tuhoutui täysin. © Jorma Pouta / Lehtikuva

Nimismiehen mukaan kaikki vainajat pääsivät lopulta omiin arkkuihinsa.

Hautajaisissa vanhainkodin johtaja Hautasuo päätti vainajille suunnatun muistopuheensa runoilija Lauri Pohjanpään sanoihin: ”Isä tietää, isä yksin/ mikään ei oo sattumaa./Onnen hetkin, kärsimyksin/ kotiin päin hän kuljettaa.”

Tutkijoiden raportti

Silloinen sisäasianministeriö asetti työryhmän tutkimaan Suomen toiseksi eniten ihmishenkiä vaatinutta paloa. Palon tapahtumien kulku käytiin läpi niin, että Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen palolaboratorion tutkijat rakensivat kopion sairashuoneesta, jonne sytytettiin tulipalo kuin se olisi syttynyt tupakasta sängyssä. Tämä oli oletettu syttymissyy.

Poikkilakana syttyi nopeasti. Vaahtomuovipatja syttyi pari minuuttia myöhemmin, ja tuolloin alkoi muodostua mustaa, rikkipitoista savua.

Akryylinen verho syttyi tuleen kaksi ja puoli minuuttia myöhemmin, ja palo alkoi levitä räjähdysmäisesti. Kuumuus rikkoi ilmatiiviin ikkunalasin 45 sekuntia verhon syttymisestä.

Rikkoutuneen ikkunan kautta sisään puhalsi ilmaa, mikä kiihdytti paloa. Kuumuus nousi niin kovaksi, että testaajien oli pakko poistua koehuoneesta. Savua ja palokaasuja oli tuolloin jo lattiasta kattoon.

Koehuoneen kattoon asennettu lämpöilmaisin reagoi tulipaloon vasta tällöin eli noin kuuden ja puolen minuutin kuluttua palon syttymisestä. Aika oli aivan liian pitkä. Palokaasut olivat tainnuttaneet tässä ajassa jo monet vanhukset, ja tulipalo oli ehtinyt levitä huoneen materiaalien takia sellaiseksi, ettei sitä luultavasti olisi saanut sammumaan ensisammutusvälineillä.

Niitä ei tosin käytetty. Yövuorossa ei ollut ihmistä, joka olisi saanut laitteisiin koulutuksen. Henkilökunnalle ei ollut myöskään pidetty paloharjoituksia. Kukaan ei lisäksi ollut muistanut kertoa hoitohenkilökunnalle, ettei palopuhelinta oltu kytketty vielä käyttöön. Soittoyritykset olivat turhia.

Lähteet: Palontorjunta-lehti, Sisäasiainministeriön Virtain palon tutkijaryhmän selvitys, Yle Elävä arkisto, MTV3

Lastenkasvatus on mennyt lempeämpään suuntaan vuosikymmenten myötä. Tämä lienee totta kurinpidossa, mutta terveyskasvatuksessa sen sijaan nykyvanhempi ei liene ihan niin höveli kuin 50 vuotta sitten oltiin. Vai mitä mieltä olet näistä suomalaisten äitien ja isien vastauksista Seuran kasvatusreportaasissa 1969?

Rankaisetteko koskaan lapsianne? Jos, niin kuinka?

”Poikani tuntee luunapin ja tietää, että jos hän esimerkiksi mustasukkaisuuden puuskassa lyö pikkusiskoaan, niin tuhmaa kättä kohta kirvelee.”

Isä, lapset 3 v ja 15 kk.

”Rankaisemista ei aina voi välttää, vaikka yritänkin keskustelemalla selvittää tilanteen. Lapset kyllä tietävät jo piiskankin olemassaolon, vaikka pyrkimyksenä onkin, ettei sitä tarvitsisi käyttää.”

Äiti, lapset 5 v ja 8 v

”Pyrimme yleensä keskustelemalla selvittämään asiat. Ruumiillista kuritusta on joskus yritetty, mutta olemme tulleet siihen tulokseen, ettei se juuri tehoa. Aresti on se meidän perheessä käytetty rankaisukeino.

Äiti, lapset 8 v, 12 v, 14 v ja 15 v

”Kyllä minä joskus rankaisin lapsia, mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut kovin usein. Vasta varoitusten jälkeen ryhdyin toimenpiteisiin. Seuraukset olivat selvää seremoniaa. Lapset saivat itse riisua housut ja kävellä makuuhuoneen sängyn viereen ja sitten räpsäytin pari, kolme kertaa risulla pyllyn päälle.

Äiti, kolme lasta

Minkä ikäisinä lastenne pitäisi mielestänne saada lupa tupakoida ja käyttää alkoholia?

”Kukaan ei koskaan antanut lapsille lupaa tupakoida. Punaviiniä he sen sijaan ovat saaneet sunnuntaisin niin pienestä kuin ovat sitä halunneet silloin, kun sitä on ollut tarjolla.”

Äiti, kolme lasta

”Kyllä he saavat hiukan keskiolutta, mikäli haluavat, vaan sitähän ei kai enää alkoholiin lasketakaan. Muuten kysymys ei ole vielä pitkään aikaan ajankohtainen – saattaa sitä paitsi olla, että hasisongelma tulee ensimmäisenä polttavaksi.”

lsä, lapset 3 v ja 15 kk

”Tupakanpoltto on haitallista, emmekä kumpikaan mieheni kanssa polta. Silloin kun istutaan iltaa yhdessä he saavat olutta tai lasin punaviiniä, mikäli haluavat.”

Äiti, lapset 8 v, 12 v, 14 v ja 15 v

”Tupakka ei ole kasvavalle elimistölle terveellistä, siksi olisinkin valmis kieltämään sen. Sen jälkeen jää ratkaisu oman harkinnan varaan. Jos kuitenkin joku polttaisi, ottaisin sen murheellisena tosiasiana niin kuin jonkin sairauden. Alkoholin käytöstä sanoisin myös, että lapsen tulisi itse kyetä ratkaisemaan pulma.

Äiti, lapset 5 v,8 v, 13 v ja 18 v

Odotatteko, että lapsenne auttavat kotitöissä?

”Meillä oli lasten pieninä ollessa vähintään yksi apulainen, joten heillä ei oikein koskaan ollut tilaisuutta auttaa. Nykyään sen sijaan kaikki osallistuvat kotitöihin kesäisin maalla, tai täällä käydessään.

Äiti, kolme lasta

”En ainoastaan odota, vaan vaadin. Varsinkin, jos ei satu olemaan apulaista, meillä vallitsee ankara työnjako aina isää myöten. Ja vaikka on apulainenkin, on heillä omat tehtävänsä, ellei satu olemaan estettä, joka tilapäisesti vapauttaa niistä.

Äiti, lapset 5 v,8 v, 13 v ja 18 v

”En oikeastaan vaadi heitä auttamaan. Omat lelunsa he saavat pitää järjestyksessä ja katsoa, etteivät nyt aivan mahdottomasti sotke.”

Äiti, lapset 5 v ja 8 v

”Kyllä, jokaisella on omia töitä, mutta niistä joustetaan silloin, kun koulussa on rankkaa.”

Äiti, lapset 8 v, 12 v, 14 v ja 16 v

Lähde: Seura 8.1.1969

Suomalaisen terveydenhuollon historian ehkä mustin häpeäpilkku on, että meilläkin on käytetty rodunjalostukseen tähtäävää lääketiedettä. Siis samantyyppistä ajattelua kuin natsi-Saksassa, Yhdysvalloissa tai Ruotsissa.

”Perinnöllisyys oli 1900-luvun alussa uusi asia. Ajateltiin, että samalla tavalla kuin silmien väri on perinnöllistä, myös sosiaaliset asiat, kuten juoppous, rikollisuus, prostituutio ja yhteiskunnan vastainen elämäntapa, ovat perinnöllisiä”, Suomen historian dosentti Markku Mattila sanoo.

Tätä sanottiin rotuhygieniaksi.

Toimia perusteltiin rodunjalostusopilla eli eugeniikaksi kutsutulla tieteellä. Sitä tutki muun muassa Ruotsissa maailman ensimmäinen rotubiologiainstituutti, vuonna 1922 Uppsalaan perustettu valtionlaitos Rasbiologiska institutet. Sen tuloksista perinnöllisyyslääkärit ottivat Suomessakin mallia vuosina 1935–1970.

© OM-ARKISTO

Vain virheettömät saisivat lisääntyä

Ajattelutavan ideana on, että kun väestön niin sanotun ”huonomman aineksen” ei anneta lisääntyä, sairaudet ja köyhyys vähenevät ja yhteiskunta tervehtyy väkisinkin.

Tällä perusteella lisääntymisoikeus piti silloisen määritelmän mukaan viedä esimerkiksi mielisairailta, kehitysvammaisilta, kuuroilta ja epileptikoilta.

Toisaalta tarpeen mukaan karsintarajaa laajennettiin myös ”löyhämoraalisesti” toimiviin ihmisiin. Pakkosterilointiin joutui jopa köyhäinapuun turvautuneita yksinhuoltajaäitejä, joita pidettiin taakkana valtion sosiaaliturvalle.

Tieteen vääristelyä ja oikeuksien polkemista

Usein steriloitavaksi valittu ihminen painostettiin allekirjoittamaan leikkauspaperit tilanteessa, jossa hänellä ei juuri ollut vaihtoehtoa kieltäytyä. Näin tapahtui esimerkiksi laitoshoidossa olleille.

Jollain paikkakunnilla virkamies saattoi vaatia, että naimisiin ei ole asiaa ilman sterilointia.

Etenkään kaikille kehityshäiriöisille ei etukäteen kerrottu totuutta leikkauksesta.

Lain tieteellinen perusta oli erittäin hatara. Esimerkiksi kaikki vammaisuus ei periydy.

Pakkosterilisaatiolaki rikkoi myös räikeästi suomalaisten ihmisten perusihmisoikeuksia.

Mutta millaiseksi elämä muotoutui leikkauspäätöksen takia?

© OM-ARKISTO

Pakolla leikkaussaliin, väärin lausunnoin

Porilainen Tarmo Alava, 70, muistaa yhä tahdonvastaisen leikkauksensa.

Hänet steriloitiin lievän kehitysvammaisuuden ja seksuaalisten kiinnostuksen osoitusten perusteella laitosolosuhteissa kesäkuussa 1967.

Tuolloin hän oli 19-vuotias.

”Minut vietiin väkisin keskussairaalaan. Sen jälkeen ihmettelin, mitä rättejä minun vatsani päällä on, mutta asialle ei voinut enää mitään. Leikkaus oli jo tehty”, Alava sanoo.

Potilaskertomukseen leikkaus on kirjattu aivan eri tavalla.

”Kyl se hyvä olis”, hänen väitetään sanoneen, kun leikkauksesta on kysytty.

Lääkärinpapereissa lukee, että mielekkään ja luettavissa olevan lausunnon saaminen Tarmo Alavalta on mahdotonta.

Tämä on selvä vale.

Tarmo Alava kirjoittaa täysin luettavasti koneella, vaikka hänellä onkin lievän kehitysvamman lisäksi lihasjäykkyyttä käsissään.

Hän pystyy ilmaisemaan mielipiteitään ja on luku- ja kirjoitustaitoinen.

© ANTTI TUOMIKOSKI

Kukaan ei ole edes pahoitellut

Tarmo Alava olisi halunnut lapsia ja on ollut pitkässä parisuhteessakin, mutta leikkaus on peruuttamaton teko.

Lapsettomuus on aiheuttanut Alavalle jopa itsemurha-ajatuksia.

”Moni vammainenkin pariskunta pystyisi kuitenkin pitämään lapsen”, hän sanoo.

Tätä menetystä Suomen valtio ei ole vielä tänä päivänäkään pyytänyt anteeksi Tarmo Alavalta, eikä noin 7 500:lta muulta rodunjalostuksen takia steriloidulta kansalaiselta.

Viimeinen yhteinen elokuva, Ohukaisen ja Paksukaisen jättiläisperintö, ilmestyi 1951. Tuolloin 59-vuotias Oliver Hardy oli jo sairaalloisen lihava, noin 150-kiloinen. Vakava ylipaino heikensi näyttelijän terveyttä, ja hän kärsi jatkuvista sydänvaivoista.

Lääkärit neuvoivat Oliver Hardya laihduttamaan, kun hän sai lievän sydänkohtauksen 1954. Hardy laihtuikin lyhyessä ajassa kymmeniä kiloja, ehkä jopa puolet lähtöpainostaan. Kyse ei välttämättä ollut onnistuneesta elämäntapojen remontista. Paino saattoi tippua piilevän sairauden takia.

Stan Laurel sai lievän sydänkohtauksen vuotta myöhemmin. Yhteisen, uuden tv-sarjan suunnitelmia jouduttiin lykkäämään. Kumpikin näyttelijöistä oli kova tupakoitsija, mikä saattoi vaikuttaa miesten sairasteluun.

Vuonna 1956 oli selvää, ettei tv-sarjaa koskaan syntyisi, sillä Oliver Hardy halvaantui pahasti. Hänen liikunta- sekä puhekykynsä menivät kuukausiksi, ja hän tarvitsi ympärivuorokautista hoitoa.

Hardya hoidettiin kotona, missä hoitajana toimi myös hänen kolmas vaimonsa Lucille.

Stan Laurel oli jo toipunut omasta kohtauksestaan ja vieraili usein ystävänsä Hardyn luona. Kun he eivät voineet keskustella, he kommunikoivat ilmein ja elein, niin kuin olivat tottuneet tekemään jo mykkäfilmien aikakaudella.

Kun Laurel kävi viimeisen kerran ystävänsä Hardyn luona, tämä oli jo melkein pelkkää luuta ja nahkaa. Pitkän tovin miehet katsoivat vaiti toisiaan ja iskivät sitten, kuin yhteisestä sopimuksesta, silmää kuten filmeissään.

”Kyllä Babe ymmärtäisi”

Hardy sai uuden halvauksen ja vajosi koomaan. Hän kuoli 65-vuotiaana. Kun Laurel sai siitä tiedon, suru vei mieheltä sanat. Lääkäri kielsi Laurelia osallistumasta hautajaisiin tämän huonokuntoisen sydämen takia. Stan Laurel totteli ja hänen kerrotaan todenneen: ”Kyllä Babe ymmärtäisi”.

Hardyn lempinimi oli Babe.

Stan Laurelin vuoro tuli yhdeksän vuotta myöhemmin. Hän sai 74-vuotiaana kotonaan sydänkohtauksen. Miehen kerrotaan puhuneen hoitajalleen hiihtämisestä juuri ennen kohtausta. Kun hoitaja oli ihmetellyt, oliko mies harrastanut hiihtoa, tämän kerrotaan vastanneen: ”En minä hiihtoa harrasta, mutta olisi mieluummin hiihtämässä kuin tässä”.

Näiden sanojen uskotaan jääneen Laurelin viimeisiksi. Kuolinvuoteella vieressä istui Laurelin viides vaimo, venäläissyntyinen Ida.

Syntyjään englantilainen Stan Laurel ja amerikkalainen Oliver Hardy naurattivat myös suomalaista elokuvayleisöä 1930-luvulta alkaen. Ohukaisen ja Paksukaisen kommellukset ovat tarjonneet hauskoja hetkiä monille sukupolville. Tunnetuimpia elokuvia ovat muun muassa Kaksi kulkuria, Lattapäät lainehilla ja Rautahermoisia ruutiukkoja.

Tositapahtumiin perustuvan draamaelokuvan Stan & Ollie sai ensi-iltansa 1.2.2019.

Lähteet: Christian Blees: Laurel und Hardy 1993; Katja Doubek: Lexikon merkwürdiger Todesarten 2002; The Deaths of Stan Laurel and Oliver Hardy, Wikipedia.

”Tulimme metsän keskelle pitkin tietä, joka upotti hevosen askelten alla. Tontilla oli iso heinälato, tontin ainoa rakennus. Oli kevät 1950.

Isäni oli käynyt aiemmin tontilla kunnostamassa heinälatoon meille erillisen asuinsuojan. Kun lehmät ja muut kotieläimet tuotiin, oli heinälato alkuun niidenkin asumus. Lapsistahan se oli jännittävää.

Koko kesä rakennettiin väliaikaista asuinsuojaa, johon syksyllä muutimme. Myös isoisä tuli vanhustentalolta. Hänelle oli tehty oma soppi, sillä hän sairasti keuhkotautia. Toisessa huoneessa meitä oli kuusi, sillä tätinikin muutti meille. Hänestä oli paljon iloa ja apua meille lapsille.

Syksyllä menin kansakouluun, jonne oli kolme kilometriä. Mitään kyytejä ei ollut. Jos talvella oli oikein luminen sää, isä valjasti hevosen ja pääsin ajoissa kouluun.

Seija (vas.) ja hänen koulukaverinsa Seijan kotitalon edessä. © Seija Aaltosen kotialbumi

Peltoja alettiin raivata, puita kaadettiin. Kaikki tapahtui hevosvoimin ja rautakangella, ja vähän kerrallaan. Joka vuosi lisättiin peltojen määrää.

Lopulta pääsimme muuttamaan omaan taloon. Ensimmäisenä talvena uudessa kodissa oli vain yksi huone. Rakennustyöt jatkuivat, kunnes kaikki viisi huonetta ja sauna olivat käytössä.

Lehmät ja muut eläimet olivat väliaikaisasunnossa. Pellot ojitettiin ja otettiin käyttöön.

Halla vieraili useana vuonna. Vilja vietiin jauhettavaksi kylän myllyyn. Näin saatiin pöytään edes jonkunlaista pullaa.

Sähköä meillä ei ollut vielä moneen vuoteen. Myöhemmin vanha lato purettiin. Sen paikalle istutettiin omenapuita ja marjapensaita sekä pystytettiin lipputanko.

Uusi navettakin rakennettiin kymmenelle lehmälle ja muille kotieläimille. Navetassa oli lehmien lisäksi kanat, siat, lampaat ja kaksi hevosta omassa suojassaan, josta ne sai otettua nopeasti työtehtäviin.

Myös uusi lato oli rakennettu pellon kupeeseen, puita varten puuliiteri ja meille lapsille leikkimökki.

Katot olivat siihen aikaan pärekattoja. Sain olla navetan katolla tekemässä pärekattoa, ja tietysti myös leikkimökin katolla.

Mummo, Jallu-koira ja sisarukset. © Seija Aaltosen kotialbumi

Tarkastuskarjakko ja Seijan sisko väliaikaisen navetan edessä. © Seija Aaltosen kotialbumi

Kun isoäiti jäi leskeksi, muutti hänkin meille. Hän oli iloinen ja työteliäs mamma ja aina lohduttamassa, jos sellaiseen oli tarvis.

Elämä oli niukkaa, mutta en erityisemmin muista, että olisi ollut kurjaa. Alkuvuosina käytössä olivat vielä ruokakupongit, joilla sai määrätyn määrän esimerkiksi sokeria ja kahvia.

Me lapset saimme mallin siitä, että työtä kannattaa tehdä ja valmista tulee. Se on kantanut elämässä. Nyt omat lapset ja lapsenlapsetkin arvostavat työnteon tärkeyttä. On hyvä malli elämään.

Suurperheeseen syntyi vielä kaksi lasta: poika ja tyttö peräkkäisinä vuosina. Tänä päivänä tuo poika on talon hallitsijana vaimonsa kanssa.

Talo on peruskorjattu. Navetta on jäljellä, mutta muussa käytössä. Pellot on vuokrattu. Metsää on myyty. Tontille on rakennettu iso halli työkoneita, kuten kaivinkonetta ja metsäkoneita, varten.

Maanviljelijän pojasta on tullut yksityisyrittäjä, joka tekee maanparannusta ja metsätöitä.

Lähdin tilalta opiskelemaan Helsinkiin. Täällä olen asunut jo kauan.”

Seija Aaltonen eli lapsuutensa korvesta raivatulla tilalla. Hän sai sieltä hyvät eväät elämälle. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Maija Hekkala: ”Tiekin piti tehdä itse”

”Ruoveden kirkonkylällä asunut kirvesmies Kaino Kangasmäki pakkasi 68 vuotta sitten vähäiset kamppeensa ja lähti perheensä kanssa raivaamaan pientilaa Visuveden kylän laitapuolelle.

Sota oli käyty ja onnellisesti ohi Kangasmäen osalta. Sodan jälkeen oli jätetty anomus rintamamiestilaa varten.Vuonna 1949 Kangasmäelle tuli tieto tilasta. Samaista tilaa oli jo ehditty tarjota siirtolaisperheelle, joka ei sitä huolinut.

Paikalla oli vettä niin paljon, etteivät saapasvarret riittäneet. Vesakko oli kasvanut halkopuun kokoon, ja vastakaadetun metsän kannot olivat lujasti kiinni maassa. Tiekin piti tehdä itse.

Tämä oli alkuasetelma Kaino Kangasmäen saapuessa Alli-vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa perustamaan tilaa.

Alli ja Kaino Kangasmäki ja Jalmari-hevonen. © MAIJA HEKKALAN KOTIALBUMI

Olin nuorin kolmesta lapsesta. Korpeen muutto keskeltä kirkonkylää oli minulle ensin järkytys, koska kirkonkylän asunnossa meillä oli ollut kaikki mukavuudet.

Muutamassa vuodessa tilalle raivattiin lähes viisi hehtaaria peltoa. Työ tehtiin pääosin käsin. Kannot väännettiin irti rautakangella.

Rakennusaikana perhe asui väliaikaisesti karjakoille tehdyssä kesäpirtissä. Tilalle valmistui talo vuonna 1950, ja navetta neljä vuotta myöhemmin. Navetan tiilet tehtiin itse.

Sähkö tuli alueelle 1950-luvun alussa. Radio toimi akulla, jota ladattiin naapurin generaattorilla pienessä yhden talon voimalassa.

Työmäärä oli sanoinkuvaamaton. Haja-asutusalueella toimi noin 30 pientilan pienviljelijäyhdistys, joka lainasi tilallisille maatalouskoneita. Väki kulki talosta taloon koneiden mukana tehden talkootöinä viljan puinnit ja muut. Vähitellen tilalle saatiin hankittua oma hevonen ja koneet, sekä myöhemmin traktori.

Kangasmäkien kotitalo Visuvedellä. © MAIJA HEKKALAN KOTIALBUMI

Koska sodan jälkeen oli puutetta kaikesta, kotona opittiin tekemään monenlaista työtä: ompelemaan, kutomaan, leipomaan, säilömään, kalastamaan, metsästämään ja tekemään paja- ja puutöitä.

Arjesta selvittiin pitkälle omavaraisesti. Oli arjen rikkautta oppia kaikki kädentaidot.

Minulle tästä Visuveden kodista tuli hyvin rakas, koska kasvoin siellä suurimman osan lapsuudestani.

Muutin pois, kun olin 19-vuotias. Lapsuuskodista jäi hyvät muistot.Vanhempani asuivat kotona kuolemaansa asti. Isä kuoli vuonna 1998 ja äiti 2003. Se päivä, kun talo myytiin ja irtaimisto huutokaupattiin, oli tosi raskas. Nyt talo voi hyvin, koska uudet omistajat pitävät siitä hyvää huolta.”

Maija Hekkala, Kello

Korvessa kasvanut tyttö: ”Mökki täynnä rakkautta”

”Isäni oli sotainvalidi ja pientilallisen poika, jolle oli testamentissa määrätty kolmasosa kotitilastaan.

Äitini oli kotoisin Helsingistä, kulttuuripersoona, joka lauloi triossa, kävi teatterissa ja elokuvissa sekä toimi seurakunnassa. Lisäksi hän työskenteli kenkätehtaassa. Äiti sanoi haaveilleensa, että saisi pienen mökin ja pääsisi irti kaikesta hulinasta. Toive toteutui.

Isäni oli nuorin kolmesta veljeksestä ja asui poikamiehenä kotonaan, jossa asui lisäksi hänen veljensä perhe. Naimisiin mentyään vanhempani asuivat aluksi isäni kotona, mutta isä alkoi heti rakentaa mökkiä omalle perheelleen.

Tontti ei ollut tilan viljavimmalta laidalta vaan alavalta maalta, metsää ja paikoitellen soista. Siitä hän raivasi pellot, osin kaskeamalla, parille lehmälle, perunamaalle ja muulle pihapiirille.

Mökin hirret hän veisti itse. Joku kaveri teki hulvattoman ison uunirakennelman keskelle mökkiä. Uunin tuottama lämpö riitti kovimmillakin pakkasilla.

Elämä oli todella köyhää. Isäni oli invalidi, ja työn tekeminen oli hänelle raskasta. Ensimmäinen lapsi kuoli kolmen kuukauden ikäisenä, ja toinen syntyi vaikeasti CP-vammaisena liian pitkään kestäneen synnytyksen vuoksi. Lääkärit olivat parinkymmenen kilometrin päässä. Ei ollut autoa, eikä edes kunnollista tietä.

Ilmapiiri mökissämme oli rakkauden täyteinen. Vanhempani eivät koskaan riidelleet, ainakaan minun kuulteni. Meillä kävi paljon vieraita, ja posti toi kirjeitä ja paketteja äidin sukulaisilta ja tuttavilta. Eräs äitini tuttavista tilasi minulle monena vuonna Aku Ankan.

Mökki, jonka rakensi korvessa kasvaneen tytön isä. © KOTIALBUMI

Kun tulin oppikouluikään, opettaja suositteli pyrkimistä lyseoon, johon pääsinkin. Sen jälkeen muutimme pois mökiltä, aluksi vain talviksi. Kesän koittaessa palasimme takaisin. Lehmä oli kortteerissa tuttavan luona.

Isäni kuoli viisikymppisenä, kun olin 17-vuotias. Siihen aikaan en ollut mökistä kiinnostunut, vaikka kävin siellä äitini kanssa. Naimisiin mentyäni mökki alkoi taas kiinnostaa, ja mieheni innostui kunnostamaan sitä.

Mökki on minulle hyvin rakas paikka. Ilman kyyneleitä en saanut tätäkään sepustusta valmiiksi.

On ihanaa, että mökki on säilynyt ja että mieheni, lapseni ja lapsenlapseni ovat ottaneet sen osaksi elämäänsä. Isäni ja äitini eivät turhaan raataneet niillä hallaisilla mailla, vieden elämää eteenpäin ja uskoen tulevaisuuteen.”

Korvessa kasvanut tyttö

Tuula Heikkinen: ”Talkootöillä talo pystyyn”

”Isäni raivasi sodan jälkeen maatilan metsään omin voimin. Kova oli työ, kun työkaluina olivat vain kirves ja käsisaha. Oli kuitenkin vähän dynamiittia, jolla kalliota räjäytettiin.

Naapurin hevosta ja kärryjä lainattiin puiden siirtoihin ja peltojen auraamiseen. Tila tuli puuttomaksi ja rakentamiselle kelvolliseksi. Niinpä isäni alkoi rakentaa tukkihirsistä päärakennusta.

Talkootöinä veljiensä kanssa saivat hienon talon pystyyn ja pellot viljellyiksi.

Minä ja mieheni koetimme sitten pitää tilaa kunnossa vähän huonoin tuloksin. Puut alkoivat kasvaa, ja tila metsistyi. Pellot rehevöityivät ja viljelysmaa tuli käyttökelvottomaksi. Tilasta tuli kylmä.

Uudenlaisilla työkaluilla alkoi homma hoitua. Moottorisahalla sahattiin puut. Mönkijällä vedettiin niitä ja peräkärryllä kuljetettiin tilalta pois. Jyrsimellä kunnostettiin viljelysmaat kelvollisiksi, ja haravalla riitti töitä. Poltettiin lehtikasoja.

Puoli vuotta työskenneltyämme tila näytti uudet kasvonsa. Ne näyttivät hyviltä. Laitoimme kukkaistutuksia pihamaalle, ja pari kaunista koivua heilutti lehtiään tuulessa. Asensimme keskelle pihaa lipputangon, jossa liehui siniristilippumme, omalla maalla 100-vuotiaan isänmaamme ja itsenäisyyden kunniaksi. Oli se hieno tunne.

Isämme muistoa kunnioittaen nostamme lipun aina salkoon, sotiemme veteraanin kunniaksi. Hän taisteli ansiokkaasti itsenäisyytemme puolesta, kuten monet muutkin.”

Tuula Heikkinen, Turku

Kaisuli: ”Kovaa oli elämä silloin”

”Valtio käytti sen aikuista rahaa kaksi miljoonaa markkaa. Peltoa piti tulla 15 hehtaaria, mutta kolme tuli.

Perheeseen syntyi kaksi poikaa, joista toinen kuoli tapaturmaisesti 11-vuotiaana.

Työtä oli paljon ja rahaa vähän. Pellot kasvoivat huonosti, mutta nyt kasvavat hyvin metsää. Osa pelloista jäi Valtatie 9:n alle.

Kovaa oli elämä silloin. Nyt valitamme pienistä, turhista asioista.”

Kaisuli

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/19.

Ladulla mentiin kovempaa kuin koskaan ennen. Matkana oli 30 kilometriä, panoksena olympiavoitto ja näyttämönä Seefeldin talviurheilukeskus Itävallassa, vain pienen matkan päässä Innsbruckin kaupungista.

Pakkasta oli kymmenkunta astetta ja aurinko paistoi. Voiteluongelmia ei ollut yhdelläkään suosikeista.

Ennen viimeistä 10 kilometrin kiekkaa kilpaa johti Eero Mäntyranta. Unelma voitosta likitulkoon hiipui, kun oli kiivettävä vielä kuuden kilometrin yhtäjaksoinen nousu, joka jatkui jyrkkänä ja mutkaisena alamäkenä. ”Horjuin ja huojuin kuin humalainen laidasta laitaan”, kuului Mäntyrannan kommentti kilvan jälkeen.

Kultamitali oli kuitenkin täyttä totta. Päivä oli tammikuun 30. vuonna 1964 ja Mäntyrannan voittoaika siihen asti matkan kaikkien aikojen nopein: 1.30,50,7. Maaliin hän tuli päässään tuttu punainen pipo niin kuin kaikissa kilpailuissa.

Karvaiset sääret

Voiton iltaa Eero Mäntyranta lähti viettämään muiden Suomen hiihtäjien kanssa. Paikka oli suosittu Sportcasino, joka oli täpötäynnä sekä hiihtäjiä että tavallista väkeä.

Kesken kaiken ravintolan johtaja kuulutti, että seuraavaksi valitaan MM-kisojen kunniaksi Mr. Seefeld. Mäntyranta ehti tuskin huomata, kun hän oli jo esiintymislavalla.

Puoliväkisin olivat joukkuekaverit Arto Tiainen ja Kalevi Laurila hänet lavalle vieneet.

Seefeldin laduilta Eero Mäntyranta saattoi etukäteen odottaa menestystä, mutta Mr. Seefeldin titteli tuli yllätyksenä. Lehtikuva

Lavalla oli kilpailijoiden lisäksi iso joukko kauniita naisia, jotka muodostivat tämän miesten kilpailun tuomariston. Ehdokkaat joutuivat poseeramaan eri asennoissa, twistaamaan silloisen muotitanssin askelin ja esittelemään lopuksi vielä karvaisia sääriään – mitä miehekkäämmät, sitä parempi.

Voittaja selvisi ja hetki oli sinivalkoinen – Eero Mäntyrannasta tuli Mr. Seefeld. Kilvan päätös oli varsin miellyttävä. Hänen oli suudeltava kaikkia naistuomariston jäseniä ja tanssitettava kutakin yhden kierroksen verran. Päähänsä hiihtäjämme sai kullanvärisen, pahvisen kruunun.

Kovan työn tekijä

Matka Mr. Seefeldiksi oli ollut pitkä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eero Mäntyranta oli kotoisin napapiirin pohjoispuolelta, Pellon Lankojärveltä. Nuoruuden talvipäivät ja kesäisin jopa yöt kuluivat pöllimetsässä pokasahan varressa. Viikonvaihteessa savotasta pääsi sentään kotiin, mutta usein mies oli niin väsynyt, että nukkui vain – tuskin jaksoi syödä.

Kova elämä sai tavoitteen selkiytymään: jotakin parempaa täytyy saada. Ehkä se olisi hiihtäminen? Liikunnallista perintöä nuorukaisella oli, sillä isä-Jussi oli pitäjänkuulu luonnonjuoksija – hän nappasi laumasta karanneet lampaatkin noin vain juosten kiinni.

Siitä oli ehkä apua, niin kuin nuoruuden kovasta fyysisestä työstäkin. Suuri merkitys oli kuitenkin myös sillä, että Eero Mäntyranta oli uskomattoman sitkeä ja uupumaton treenaaja. Hän harjoitteli paljon ja kurinalaisesti ilman valmentajaa tai muitakaan tukijoukkoja. Muun muassa hiihtoliiton leirit ja vanhemmat hiihtäjät toimivat oman valmennusfilosofian pohjana.

Olympiavoittajana ei Eero Mäntyrannan tarvinnut enää paiskia töitä savotoilla, riitti kun sahasi ja pilkkoi muutaman kuution polttopuita talven varoiksi. Jorma Blomqvist / SKOY

Voitelu petti

Olympiavoiton jälkeen ei kaikki ollut pelkkää aurinkoa. Aina oli joku turisti ottamassa hihasta kiinni ja utelemassa miten menee huomenna tai ylihuomenna.
Myös lehdistö, radio ja televisio halusivat saada omat erikoisjuttunsa. Yhteistä haastattelutilaisutta ei ollut. Mäntyranta katsoi parhaaksi lukkiutua hotellihuoneesensa.

Kolme päivä 30 kilometrin kilvan jälkeen odotti 15 kilometrin olympiakilpa.

Mäntyrannalla oli Järvisen puiset erikoiskilpasukset, siteinä tutut rotanloukut ja suksien pohjissa voidemestari Osmo Hillebrandin mestarisekoitus.

Suksiinsa ei Mäntyranta koskenut, ennen kuin Hillebrand toi ne hänelle viisi minuuttia ennen starttia. Lämpöä oli viitisen plusastetta – vaikea vesikeli siis.

Mäntyranta johti väliajoissa alusta loppuun, ja voitti kilvan reilusti ajalla 50.54,1. Kukaan toinen suomalainen ei ollut hiihtänyt kahta kultamitalia yksissä olympiakisoissa.

Kahden upean kullan jälkeen tuli viiden peninkulman eli 50 kilometrin kuninkuusmatka. Silloin eivät Mäntyrannan sukset luistaneetkaan alamäissä. Pohjissa oli vesikeliä varten ennakoitua liisteriä, mutta aurinko ei tullutkaan esiin ja sulattanut latua.

Kuvanveistäjä Ensio Seppäsen muotoilema Eero Mäntyrannan pronssipatsas on Pellon kylän keskustassa. Kari Hautala / SKOY

Kun aurinko pysyi piilossa, oli lumi kuivaakin kuivempana. Mäntyrannalta kisataival vei aikaa 2.47.47,1 ja sijoitus oli yhdeksäs.

4 x 10 kilometrin viestissä loppusuoralla oli vain yksi latu ja vieressä paksua lunta. Ken ehtisi loppusuoralle ensiksi, pysyisi myös ensimmäisenä.

Ruotsin ankkuri Assar Rönnlund ehti, Eero Mäntyranta ei. Suomelle hopeaa olivat tuomassa myös alkuosuuksilla viestiä vieneet Väinö Huhtala, Kalevi Laurila ja Arto Tiainen. Hopeaa Suomi sai ajalla 2.18.42,4.

Television olympialähetykset Seefeldistä nostivat Eero Mäntyrannan huimaan kansansuosioon. Olihan Suomessa jo lähes puoli miljoonaa televisiolupaa.

Olympiamatkaltaan kansan suosikki palasi yhtä vaatimattomana kuin oli matkalle lähtenytkin. Helikopteri tosin lennätti hänet Rovaniemeltä ensin Lankojärven jäälle ja sieltä kansanjuhlaan Pellon urheilukentälle.

Päässä miehellä oli kullanhohteinen kruunu ja kaulassa roikkui kolme olympiamitalia.
Koululaiset saivat vapaata, ja työmiehet rokulia.

Joukko tavallisia suomalaisia istuu esiintymislavalla silmät kiinni ja näyttää liikehtivän estoitta. Hypnotisoija Olavi Hakasalo, taiteilijanimeltään Olliver Hawk, puhuu heille hieman laulavalla nuotillaan ja toistelee, miten yhtäkkiä tulee kuuma tai miten iho alkaa kutista. Ihmiset vuoroin riisuvat, vuoroin raapivat itseään.

Tallenne Hakasalon (1930–1988) lavahypnoosinäytöksestä on 1960-luvun lopulta. Se löytyy kokonaisuudessaan Ylen Elävästä arkistosta, ja pätkiä siitä on päätynyt myös helmikuussa elokuvateattereihin tulevaan dokumenttiin Olliver Hawk.

Sekä Hakasalon näytökset että Arthur Franckin hänestä ohjaama dokumentti ovat kiehtovaa katsottavaa.

Lavahypnoosiin liittyy kuitenkin vakava riski – pieni, mutta todistettu. Siksi se on kielletty monissa maissa, kuten Ruotsissa, Norjassa ja Itävallassa.

Suomessakin Tieteellinen Hypnoosi ry on vaatinut lavahypnoosin kieltämistä jo ainakin parikymmentä vuotta.

Sadat tuhannet suomalaiset näkivät Olliver Hawkin hypnoosinäytöksen 1960-luvulla, mikä teki hänestä hetkessä kuuluisan. © wikimedia commons / helsingin sanomat

Karmaisevat roolinotot

Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma on käyttänyt hypnoosia paitsi hoitomuotona myös esimerkiksi poliisin pyynnöstä rikostutkinnassa.

Lauerman mukaan lavahypnoosissa on useita ongelmakohtia. Ensinnäkin yleisön joukosta otettujen satunnaisten henkilöiden hypnotisoiminen on ehdottomasti väärin.

”Siellä saattaa olla joukossa ihmisiä, joita ei pitäisi ylipäätään hypnotisoida. He ovat esimerkiksi psykoosiherkkiä tai niin äärimmäisen hypnoosiherkkiä, että nämä rajut roolinotot lavalla voivat tuntua aivan karmaisevilta. Osalle tulee muistikatkoja, ja kun heidät herätetään lavalla, he havahtuvat muistamatta, mitä on tapahtunut, ja näkevät edessään hohottavan yleisön.”

Lauerma ei halua liioitella lavahypnoosin vaaroja, mutta pitää sitä tarpeettomana riskinottona.

”Varsinkin, kun hypnoosinäytös ei taiteelliselta tai sivistykselliseltä merkitykseltään ylitä hyvää varieteeta tai taikurinäytöstä”, hän huomauttaa.

Toinen lavahypnoosin riskeistä liittyy hypnoositilan purkamiseen, joka voi jäädä vajaaksi. Etenkin isossa joukossa on vaikeaa käsitellä jokaista hypnotisoitua erikseen, eikä lavahypnotisoija halua esityksensä kärsivän sellaisista hidasteluista.

Ihmiselle voi tällöin tietämättään jäädä taipumus reagoida tiettyihin ärsykkeisiin, jopa vajota hypnoositilaan uudestaan. Vastaavia komplikaatioita on dokumentoitu eri puolilla maailmaa.

Pahimmillaan amatöörihypnoosi voi aiheuttaa jopa psykoosin.

Olavi Hakasalo hoitohuoneessaan Haukkalinnassa Rauman maalaiskunnassa, missä hän asui perheineen 1970-luvun lopulla. © wikimedia commons / helsingin sanomat

Ääni käski kaahata

Perusterve yli 50-vuotias suomalaisnainen osallistui hypnoosikurssille. Noin viikon jälkeen naisen todellisuudentaju alkoi hämärtyä. Lopulta hän sai harha-aistimuksia ja kuuli käskyjä, jotka kehottivat häntä muun muassa vaaralliseen ylinopeuteen autolla ajaessa. Nainen joutui psykiatriseen sairaalaan, jossa hänen psykoosinsa väistyi alle viikossa terapian ja lääkehoidon avulla.

Hypnotisoijaan otettiin yhteyttä, mutta hän kieltäytyi yhteistyöstä.

Hannu Lauerma sekä Jorma K. Oksanen kertoivat tästä harvinaisesta tapauksesta muutama vuosi sitten Suomen Lääkärilehdessä (19/2016).

Hypnoositilan syvyys ei ole ensisijaisesti riippuvainen hypnotisoijasta vaan ihmisen omasta herkkyydestä. Hypnoosin aste vaihtelee melko tavanomaisesta rentoudesta äärimmillään hallusinatorisiin tiloihin, jotka tosin ovat hyvin harvinaisia.

Yksilöllisen herkkyyden lisäksi jonkin verran on vaikutusta myös sillä, mikä on ihmisen suhde auktoriteetteihin.

”Tottelemaan tottuneilla ja siihen koulutetuilla henkilöillä suggestiot ovat keskimäärin voimallisempia, eli esimerkiksi poliiseilla, sotilailla, palomiehillä ja ainakin Olavi Hakasalon aikana vielä koululaisillakin, kun kouluissa oli kova kuri”, Lauerma sanoo ja naurahtaa.

Siksi Hakasalo järjesti demonstraatioitaan Lauerman mukaan hyvin mielellään juuri kouluissa ja varuskunnissa, joissa on valmiiksi tietty joukossa toimimisen pakko.

Lauerma on kirjoittanut Hakasalosta muun muassa kirjassaan Usko, toivo, huijaus: rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin.

Ihmisten hypnoosiherkkyys on yksilöllistä. Osa vajoaa näytöksessä eriasteiseen hypnoosiin, osa päätyy vain käyttäytymään lavalla odotetulla tavalla. © LEHTIKUVA / PETER JANSSON

Roistot ja psykopaatit

Olavi Hakasalo osasi kyllä ilman muuta hypnotisoida, mutta se ei edes ole Hannu Lauerman mukaan kovin vaikeaa, kun kohdehenkilö on aulis. Hypnotisoijalta vaaditaan lähinnä itseluottamusta ja tietyn roolin ja tekniikan omaksumista.

Vaikka Hakasalo ei ehkä käyttänyt lahjakkuuttaan parhaalla mahdollisella tavalla ja hänet myös tuomittiin luvattomasta lääkärintoimen harjoittamisesta, Lauerma pitää häntä enimmäkseen hyväntahtoisena showmiehenä.

”Mutta kun lavahypnoosi on säätelemätöntä, se vetää puoleensa myös täysin psykopaattisia ja roistomaisia ihmisiä, jotka haluavat väännellä ja käännellä muiden ihmisten mieltä.”

Epäeettisesti käytetty tai pelkkänä viihteenä esitetty hypnoosi myös syö tavallisten ihmisten uskoa lääketieteelliseen hypnoosiin. Siitä on kuitenkin hyviä kokemuksia esimerkiksi ärtyvän suolen oireyhtymän hoidossa. Useiden tutkimusten yhteistuloksissa yli puolet potilaista, joihin ei ollut tehonnut mikään muu hoito, sai ärtyvään suoleen huomattavaa apua hypnoosista.

Lauerman mukaan lavahypnoosin kieltämistäkin tärkeämpää olisi, että sairauden hoitoon käytettävä hypnoosi rajattaisiin rekisteröidyille ja valvotuille terveydenhuollon ammattilaisille.

”Tällöin potilailla on potilaan oikeudet. Muutoin ei valitusviranomaista ole, vaan ainoastaan poliisi ja kuluttajaviranomaiset, joista kumpikaan ei ymmärrä hypnoosista hölkäsen pöläystä.”

Islannin eteläpuolella kehittyi voimakkaan matalapaineen tukema myrskyrintama. Ohitettuaan Skotlannin rannikon myrskyrintama kääntyi kohti etelää ja Hollantia aiheuttaen tuhoa myös Englannin itärannikolla.

Ensimmäisen varoituksen Hollannin myrskytiedotuskeskus antoi kello 11 tammikuun 31. päivänä: ”Voimakas myrsky riehuu Pohjanmeren pohjoisissa ja läntisissä osissa. Myrskykeskus lähenee Pohjanmeren eteläisiä ja itäisiä osia.”

Päivän mittaan myrsky voimistui, ja radio lähetti tiedotuksia tasaisin välein. Kello 18 radio tiedotti: ”On odotettavissa, että myrsky jatkuu yli yön. Rotterdamin, Willemstadin ja Bergen op Zoomin asukkaita varoitetaan vaarallisesta veden korkeudesta.”

Myöhemmin illalla Hollannin meteorologisen laitoksen (KNMI) johto piti hätäkokouksen. Enää se ei puhunut vaarallisesta vaan poikkeuksellisen vaarallisesta vedenkorkeudesta. Tieto ehti radion myöhäisuutisiin.

Yksi toisensa jälkeen kalastustroolarit suuntasivat kohti satamiaan niin kauan kuin niihin oli vielä mahdollista päästä. Toreilla ei olisi aamulla Pohjanmeren suurta herkkua, haaringia.

Radio vaikeni yöksi

Suurimpaan raivoonsa myrsky voimistui tammikuun 31. päivän myöhäistunneilla Pohjanmeren yläpuolella. Tuulien voimakkuus nousi yhteentoista boforiin ja lähenteli paikoittain hirmumyrskyn 30 sekuntimetrin nopeutta. Kaiken lisäksi nousuvesi oli tavallista korkeammalla.

Meri oli kuin maitovelliä.

Hollannin radio ei lähettänyt uutisia puolenyön ja aamun välisenä aikana niin kuin ei ollut lähettänyt ennenkään. Radioita ei sitä paitsi ollut läheskään kaikissa maaseudun perheissä.

Myrskytuulten vioittamat harvat puhelinyhteydet Zeelandin maakunnan alueelle olivat nekin suurelta osin poikki. Radioamatöörit pitivät sen sijaan öin ja päivin yhteyttä tuhoalueilta ulkopuoliseen maailmaan.

Tulvavalleissa bunkkereita

Lounainen Zeelandin maakunta sekä Zuid-Holland ja Noord-Brabant olivat erittäin alttiit tulville, koska ne olivat Pohjanmereen laskevien Rein-, Maas- ja Scheldejokien suistoalueella.

Pellot ja talot olivat mudasta, hiekasta, savesta ja osin turpeesta rakennettuja tulvavalleja alempana, samoin laajat merestä kuivatetut alueet, polderit. Hollannin koko pinta-alasta noin 20 prosenttia oli merenpintaa alempana.

Väkevät myrskyt saattoivat työntää vedet vallien yli ja iskeä niihin isojakin aukkoja. Monien talojen merenpuoleisiin seiniin oli maalattu valkoisia merkkejä osoittamaan, mihin asti edelliset suuret, vuosien 1894 ja 1916 tulvat olivat nousseet.

Vain kahdeksan vuotta aikaisemmin päättyneen toisen maailmansodan aikana Hollantia miehittäneet saksalaiset olivat kaivertaneet tulvavalleihin bunkkereita mereltä uhkaavaa vihollista vastaan.

Vallit olivat tämän takia täynnä koloja ja syvennyksiä miehiä ja konekivääreitä varten ja siksi entistäkin heikompia estämään meriveden nousua ja aaltojen voimallista jyskytystä.

Tulvavalleja olisi pitänyt vahvistaa kymmenien kilometrien pituudelta, mutta Hollannissa tarvittiin edelleen runsaasti työvoimaa ja pääomaa muiden sodan aiheuttamien suurtuhojen korjaamiseen.

Äitien tuskanhuudot

Helmikuun 1. päivän aamuyöstä kello kolmen aikoihin valkoista vaahtoa lensi merenpinnan yllä lähes vaakasuorassa.

Vesi hyökyi viisi ja puoli metriä normaalia korkeammalla kohti Hollannin eteläistä lounaisrannikkoa, johon kuuluva pääosin saarista koostuva Zeelandin maakunta oli suurelta osin merenpintaa alempana.

Ihmiset nukkuivat syvää unta, kun tulvavallit alkoivat yksi toisensa jälkeen murtua myrskytulvan paineessa. Monet heräsivät vasta kun vesi tunkeutui sisään rakennusten ovista ja ikkunoista. Monet talot romahtivat osittain tai kokonaan.

Meren tuoksu oli suolaisempi kuin koskaan. Etäällä syttyi ja sammui majakkojen valkoisia, keltaisia ja punaisia valoja. Pyörteisessä tulvavedessä ajelehti hukkuneiden hevosten ja lehmien raatoja. Niiden päällä seisoi ihmisiä. Kun ruhot painuivat pinnan alle, ihmiset joutuivat veden varaan. Harva oli uimataitoinen.

Varhain helmikuun 1. päivän aamulla myrsky ja tulva hellittivät hieman, joten ihmiset pääsivät päivänvalon lisääntyessä kiipeämään rakennusten katoille.

Niin oli tehnyt Vlissingenissä myös neljän pienen lapsen äiti, jonka puoliso oli laivapuuseppä ja merillä poissa kotoa. Talon jyrkkä viistokatto oli liukas. Kaksi nuorinta lasta, molemmat alle viisivuotiaita, liukuivat alas ja hukkuivat.

Samanlaista tapahtui muuallakin. Myrskyn vingunta hautasi äitien tuskanhuudot. Raskas, kostea ja hyinen yö piti saaliinsa.

Jokialus tukki aukon

Jotkut perheet pelastautuivat niihin harvoihin pieniin puisiin soutuveneisiin, joita tulvavesi ei ollut riistänyt mukanaan. Kaikille ei niissä ollut tilaa. Oli valittava, ketkä pelastetaan.

Scherpenissen kaupungin asukkaista suurimman osan oli tapana mennä kirkkoon varhain sunnuntaiaamuisin, mutta nyt kaupunkilaiset tavoistaan poiketen lähtivät tukkimaan murtunutta tulvavallia. Yksikään kaupungin asukkaista ei menettänyt henkeään. Sen sijaan Oude Tongen pikkukaupungissa viivyteltiin, ja tulvaveteen hukkui 305 ihmistä.

Edes Groenendijkin vahvana pidetty tulvavalli ei kestänyt myrskyn ja vesimassojen voimaa. Kello viiden jälkeen aamuyöstä siihen murtui suuri aukko. Vesimassat uhkasivat syöksyä vallin takaiselle laajalle mereltä vallatulle ja kuivatetulle polderalueelle, joka oli yli kuusi metriä merenpinnan alapuolella.

Nieuwerkerkin kaupungin pormestari Jaan Vogelaar ei hätääntynyt vaan määräsi kapteeni Arie Evegroenin ohjaamaan suurehkon jokialuksen kylki edellä vasten vallin suurta murtuma-aukkoa. Aallot pieksivät ja hakkasivat alusta, mutta se esti veden tulvimasta kolmen miljoonan ihmisen asuttamaan Keski-Hollantiin.

Aluksen nimi Twee Gebroeders (Kaksi veljestä) säilyi vuosikymmenet alueen ihmisten muistissa.

Satatuhatta hiekkasäkkiä

Sunnuntaina helmikuun 1. päivänä katastrofin suuruus alkoi tulla muun maailman tietoon.

Vapaaehtoisia auttajia olisi ollut satamäärin, mutta rautatieyhteydet tulva-alueille olivat poikki, koska vesi oli sortanut ratapenkereet. Katastrofialueelle ei päästy tuomaan ruokaa eikä tarvikkeita.

Myös maantiet olivat vesimassojen rikkomat. Autoja ei voinut käyttää. Sitkeät ja vahvat ardennilaishevoset vetivät parivaljakkoina kumipyöräisiä rattaita teillä, joita peitti yli metrin vesikerros. Ihmiset seisoivat rattailla toisiaan tukien, jotta tilaa olisi riittänyt kaikille. Vesi ulottui hevosten vatsaan asti.

Kymmenien hukkumisvaarassa olevien vauhkoontuneiden hevosten pelastaminen oli usein vaikeaa ja vaarallista. ©ULLSTEIN BILD DTL

Pelastustoimiin määrättiin myös tuhansia sotilaita, jotka auttoivat asukkaiden evakuoinnissa. Lentokoneista pudotettiin hiekkasäkkejä, joita ladottiin lähiviikkojen aikana tulvavallien murtumakohtiin yli satatuhatta. Työtä oli tehtävä kellon ympäri, sillä tulvavalleja oli vahingoittunut yli 150 kilometriä ja nousuvesi tuli kahdesti vuorokaudessa. Suurin yhtenäinen murtuma-aukko Zeelandin maakunnassa oli 3,5 kilometrin pituinen.

Oma ongelmansa olivat tuhannet vedessä kelluvat hevosten, sikojen, lampaiden ja lehmien raadot. Mätänevien eläinten löyhkä levisi pitkälle sisämaahan asti. Ne oli saatava pois, ettei tautiepidemioita syntyisi. Yleensä hukkuneen eläimen etujalat sidottiin köydellä yhteen ja raato kiskottiin miesvoimin pois vedestä.

Kiskottavaa riitti.

Taloja tuhoutui 3 000

Vesimassat saattoivat nousta moniperheisten asuinrakennusten seinien puoliväliin asti. ©KEYSTONE/GETTYIMAGES

Euroopassa olevat amerikkalaiset ja kanadalaiset sotilaat tulivat apuun kuljettaen helikoptereilla ihmisiä turvaan. Ylhäältä katsottuna näkymä oli kuin maailmanlopun maalauksista: pikkukaupunkien talorivejä, joista veden keskeltä näkyivät ainoastaan katot ja joita piiritti kaikkialta harmaa ja hyinen tulvavesi.

Vain kirkot kohottivat torninsa edelleen kohti korkeuksia kuin ilmoittaakseen, että Herran huoneet olivat luonnonvoimia vahvempia.

Toisin kävi tavallisille rakennuksille. Noin 3 000 taloa tuhoutui ja 43 000 vahingoittui. Maatiloja tuhoutui kolmisensataa. Veden alle jäi maata yli 200 000 hehtaaria. Pelkästään nautaeläimiä hukkui yli 30 000. Tulviva suolavesi teki viljelyskelpoiset maat laajalti käyttökelvottomiksi. Runsaat 72 000 ihmistä evakuoitiin kodeistaan. Surmansa sai 1 835 ihmistä, suurin osa hukkumalla.

Nettilähteet: The Dutch Flood Disaster 1953; North Sea Flood of 1953; Death during the 1953 North Sea Storm Surge.

Lue myös:

Ilmaston lämpeneminen tuonee yhä rajumpia myrskyjä

Jos et ole koskaan kuullut, että kymmenillä suomalaisilla paikkakunnilla sovittiin rauhasta sisällissodan kynnyksellä tai sen alettua, vika ei ole sinun.

Rauhanteoista ei ole juuri kerrottu historiakirjoissa tai lehtijutuissa. Se on mielenkiintoista, sillä nämä sovut säästivät ihmishenkiä.

Punaisten valloittamassa Etelä-Suomessa paikalliset rauhansopimukset usein lykkäsivät väkivaltaisuuksien alkamista, vaikkakaan eivät estäneet niitä.

Valkoisen Suomen alueella tehdyt sopimukset pitivät yleensä hyvin, koska monet niistä solmittiin maaseudun paikkakunnilla, joissa luokkaerot olivat vähäisiä. Sovintojen onnistumista tuki sekin, että työväenaatteen kannattajat olivat alueella heikoilla eivätkä katsoneet viisaaksi tarttua aseisiin.

Silti nämäkään rauhanteot eivät olleet pelkkiä muodollisuuksia: esimerkiksi Limingassa tilanne oli hyvin räjähdysaltis ennen sopimuksen solmimista.

”Vuoden 1918 alussa oli valtiollisella tasolla vääjäämätöntä, että sisällissota on tulossa, mutta näin ei ollut suinkaan kaikilla paikkakunnilla. Suurin osa suomalaisista oli täysin valmistautumattomia aseelliseen välienselvittelyyn”, historiantutkija Kimmo Kontio muistuttaa.

Rauhansopimuksissa toteutettiin luoviakin ratkaisuja. Esimerkiksi Savonlinnassa aseet sijoitettiin ”Sovinnon kaivoon”, joka lukittiin molempien osapuolten lukoilla. Vilppulassa ja Vesannolla taas keksittiin pyytää pappia apuun.

Kartta: Tutustu vuoden 1918 rauhansopimuksiin

Näin alla oleva kartta toimii: kun viet kursorin tai kosketusnäytöllä sormen kartassa näkyvän ympyrän päälle, avautuu ikkuna, josta voit lukea kyseisen paikkakunnan rauhansopimuksen tarinan. Juttu jatkuu kartan jälkeen.

Miksi rauhoja tehtiin?

Paikallisia rauhansopimuksia tehtiin jo vuonna 1917, kun Suomi ryhtyi luisumaan kohti sisällissotaa.

Vuoden 1918 alussa sota näytti jo peruuttamattomalta, mutta monilla paikkakunnilla haluttiin edelleen kaihtaa verenvuodatusta. Tammi–helmikuussa tehtiin ehkä noin 30 rauhansopimusta tai sellaisen yritystä. Osasta on jäljellä pöytäkirja, jotkut jäivät välipuheen tasolle.

Taktiset syyt vaikuttivat usein sopimusten taustalla. Niin punainen kuin valkoinen osapuoli saattoi pelata rauhanteolla aikaa, jotta aseita ehdittäisiin hankkia ja joukkoja siirtää ennen taisteluja. Kaikki eivät suinkaan tahtoneet sisällissotaa, mutta monet maltillisetkin katsoivat viisaaksi ainakin varautua siihen.

Rauhantekojen motiivien selvittämistä hankaloittaa se, että sopijapuolten sisällä oli suuria näkemyseroja: toiset olivat rauhantahtoisia, toiset radikaaleja. Maltillisimpia olivat usein kypsempään ikään ehtineet, nuoret taas olivat kiivaampia.

”Paikallisrauhat on kuitattu tutkimuksessa puhtaasti taktisiksi sopimuksiksi. Mielestäni aiheettomasti”, Kimmo Kontio sanoo.

Raadollisen selitysmallin suosiota selittänee se, että osa rauhantekijöistä osallistui myöhemmin itsekin väkivaltaisuuksiin. Esimerkiksi Ruovedellä hyökkäämättömyyssopimuksen allekirjoittaja Herman Järvinen soti sittemmin punakaartissa ja valkoisen puolen Lauri Särkkä ajoi kuukautta myöhemmin kuolemantuomiota paikalliselle pasifistille.

On kuitenkin järkeenkäypää olettaa, että moni sovinnontekijä toivoi vielä sisällissodan kynnyksellä aidosti rauhaa, mutta radikalisoitui myöhemmin toisen osapuolen raakuuksia nähtyään tai niistä kuultuaan. Ja tartuttiinhan aseeseen sodan edetessä usein myös pakon edessä tai ryhmäpaineen vuoksi.

Rauhansopimuksia voi selittää myös aatteilla, kuten työväenliikkeessä vaikuttaneella pasifistisella suuntauksella, joka veti esimerkiksi Teuvalla pidemmän korren, vaikka ajan henki veti vahvasti toiseen suuntaan. Lisäksi moni rauhantekijä halusi luultavasti ihan vain varjella omaa henkikultaansa, ilman sen syvällisempää filosofiaa.

Mutta kumpi oli suurempi syy sopimuksiin, rauhantahto vai taktikointi?

”Se jää ikuiseksi arvoitukseksi. Kirjallista materiaalia on hyvin vähän. Viimeinen mahdollisuus tutkia tätä kunnolla oli joskus puoli vuosisataa sitten, kun rauhantekijöitä oli vielä elossa ja heitä olisi voinut haastatella. Mutta sitä ei kukaan tehnyt”, Kontio sanoo.

Paikallisten rauhansopimusten aikakausi päättyi lopullisesti 18. helmikuuta 1918, kun valkoisen Suomen alueella julistettiin asevelvollisuus. Punakaartit olivat ottaneet väkeä pakolla riveihinsä jo aiemmin. Loppusodan aikana järjestäytynyt puolueettomuus ei siis enää onnistunut, vaan sotimista kaihtavien piti parhaansa mukaan vältellä molempia joukkoja.

Erkki Tuomioja toivoo tutkimusta

Sisällissodan rauhantekijöille ei ole pystytetty patsaita eikä sopimuksista tiedetä paljoakaan. Tähän on luonnollinen selitys: sodasta selvinneet asianosaiset ovat muistelleet sovintoja joko hyvin niukkasanaisesti tai vaienneet niistä kokonaan.

”Valkoiset juhlivat voitettua vapaussotaa ja heille rauhanteoissa kyse oli veljeilystä laittomaan kapinaan ryhtyneiden punikkien kanssa. Punaiset taas nuolivat haavojaan ja pitivät rauhantekijöitä luokkapettureina. Sopimuksia tehneiden oli viisainta pysytellä hiljaa”, Kontio kiteyttää.

Perusteellinen tutkimus rauhansopimuksista on jäänyt tekemättä.

”Sellaisen olisi voinut tilata osana Suomen 100-vuotisjuhlia. Ihmettelen, että aiheesta ei ole tehty tutkimusta, toivottavasti joskus tehdään”, sanoo kansanedustaja Erkki Tuomioja, jonka isosetä oli Parkanon ”laulavan rauhan” pääarkkitehti.

Aivan kokonaan rauhantekijöitä ei ole unohdettu. Tänä talvena heistä on kerrottu esitelmätilaisuuksissa ainakin Limingassa, Ruovedellä ja Savonlinnassa. Jokainen tapahtuma on kerännyt suuren yleisön.

Jutun lähteinä on käytetty muun muassa Kimmo Kontion artikkelia ”Liian veljellisiä veljessotaan” julkaisussa ”Ruoveden joulu”, Petteri Systän pro gradu -tutkielmaa ”Pelko, viha ja inhimillisyys – ruoveteläisten kohtalot osana Suomen sisällissotaa”, Limingan paikallishistorioita, Toni Viljanmaan pro gradu -tutkielmaa ”Aseistakieltäytyjistä luokkataistelijoiden eturintamaan: Teuvan työväenliikkeen ideologinen kehitys sisällissodasta lapualaisvuosiin” sekä historioitsija Hannu Romppaista.

Lehdet ovat pursunneet juttuja vuoden 1918 kauheuksista. Kunnioitusta rauhantekijöille on vaatinut muiden muassa eläkeläinen Markku Ritola, jonka tunteikkaan kertomuksen Ruoveden rauhansopimuksesta Helsingin Sanomat julkaisi tammikuussa 2018 yleisönosastonsa paraatipaikalla.

Kauniilta tarina kuulostikin.

”Sovittiin – paperille pantuna ja allekirjoituksin, että Ruovedellä ei tapella eikä ulkopuolisia päästetä pitäjän alueelle tappelemaan”, Ritola kirjoitti.

Sopimusta, joka allekirjoitettiin 31. tammikuuta, lähetettiin viemään tiedoksi valkoisten esikuntaan mies molemmilta puolilta: insinööri Lauri Särkkä ja kirvesmies Herman Järvinen.

Matkalla he törmäsivät suojeluskuntalaisiin, jotka olisivat halunneet pidättää Järvisen, mutta ”Särkkä ei suostunut palaamaan kotiin ilman Järvistä. Myös tämä pääsi kotimatkalle Ruovedelle.”

Ritolan kirjoitus päättyi koskettavasti:

”Itse aion käydä kevään tullen Lauri Särkän haudalla Ruoveden kirkon kupeessa. Järvisen hautaa ei löydy. Hänet ammuttiin Tampereella 1918.”

Lähempi tutustuminen Ruoveden tapahtumiin tuo kertomukseen lisää sävyjä.

Punakaarti haki aseita

Vain päivää ennen rauhantekoa kirkonkylän punakaartia johtanut Järvinen antoi pitäjän eteläosan kaartille valtuutuksen hakea aseita Tampereelta ja tuoda niitä myös kirkolle.

Itse rauhansopimus kariutui pian, ja Järvinenkin osallistui taisteluihin, vaikka hän erään aikalaistodistajan mukaan tarttui aseeseen vastentahtoisesti.

Särkästäkin karisi suurin sovinnollisuus. Kuukausi rauhanteon jälkeen hän ajoi kuolemantuomiota kolmelle ruoveteläiselle työväen edustajalle, joista yksi oli punakaartin toiminnasta sivussa pysytellyt pasifisti. Valkoisten ylempi johto esti kuitenkin nämä teloitukset.

Sopimuksessa oli aimo annos taktikointia ja ajan pelaamista. Heikosti varustautuneet punaiset odottivat aseita, ja valkoiset taas pohjalaisjoukkojen saapumista, mikä tapahtuikin parin päivän päästä.

Ruoveden tapahtumiin perehtynyt historioitsija Petteri Systä ei kuitenkaan pidä sopimusta pelkkänä juonena – miksi muuten pitäjän punaiset radikaalit olisivat vastustaneet sitä niin kiivaasti?

Ja saattoihan moni rauhantekijä, joista moni oli ehtinyt jo keski-ikään, aidosti haluta välttää tarpeetonta verenvuodatusta, vaikka valmistautui myös pahimpaan.

Sisällissodan seurauksena kuoli yli 300 ruoveteläistä, suhteessa enemmän kuin muualla Suomessa.

Erkki Tuomiojan isosetä johti sovintokousta

Selvästi rintamalinjan pohjoispuolella tehdyt rauhansopimukset kokivat yleensä onnellisemman lopun.

Esimerkiksi Parkanossa sovintokokous päättyi sen puheenjohtajan Aleksi Tuomiojan ehdotuksesta yhteislauluun Juokse porosein. Paikkakunnalla ei taisteltu, joskin parkanolaisia osallistui sisällissotaan muualla.

”Ihmiset eivät tunteneet suuria vihollisuuden tunteita toisiaan kohtaan”, kiteyttää puheenjohtajan veljenpojanpoika, kansanedustaja Erkki Tuomioja.

Samaa rauhantahtoa henki myös kainuulaisen Kuhmoniemen työväenyhdistyksen pöytäkirja:

”Tällaiset suuret luokkain keskeiset kamppailut käydään muualla eikä näin pienessä paikassa kuin Kuhmo on – olemme täällä liian veljellisiä käymään toisiamme vastaan hengenvaarallista sotaa.”

Kartta: Lue 10 tarinaa vuoden 1918 rauhanteoista

Näin kartta toimii: kun viet kursorin tai kosketusnäytöllä sormen kartassa näkyvän ympyrän päälle, avautuu ikkuna, josta voit lukea kyseisen paikkakunnan rauhansopimuksen tarinan.

Hugo Salmelaa jäivät suremaan vaimo ja kaksi pikkupoikaa, joiden nimet heijastelivat punaisten suuria odotuksia: Taisto ja Voitto. © VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

Hugo Salmela oli silpoutunut räjähdyksessä pahasti. Alaruumis oli lähes katkennut. Punaisten sairaalassa venäläinen sotilaslääkäri Vladimir Steigauss lievitti hänen tuskiaan morfiinilla. Siteiden läpi tihkunut veri värjäsi ne punaisiksi.

Pari päivää aikaisemmin Salmela oli lähettänyt viestin apuvoimia hakemaan lähteneelle Eino Rahjalle:

”Kun viimeiseksi soitin sinulle pyysin, että olisit heti lähtenyt tänne jolloin olisit vielä kerinnyt nyt se on jo ehkä myöhäistä. Minä olen väsynyt, kun olen yksin saanut tätä putiikkia johtaa, ei ole kukaan joka vähänkin antaisi neuvoja minulle. Hermostoni alkaa melkein olla loppu, en ole koko piirityksen aikana unta silmiini saanut.”

Tampere oli kenraali Mannerheimin valkoisten joukkojen saartama.

Eino Rahja ja Tampereen asejuna

Eino Rahja, pietarinsuomalainen bolsevikki, oli Vladimir Iljitsh Leninin hyvä ystävä. Rahja oli vaikuttanut suuresti maailmanhistorian kulkuun auttaessaan Leniniä palaamaan Venäjälle lokakuussa 1917.

Jo ennen Suomen sisällissodan puhkeamista Lenin oli luvannut Rahjalle, että punakaartilaisille toimitetaan Venäjältä kivääreitä ja muutakin hyvää yhteisen asian puolesta. Se hyvä oli enemmän kuin osattiin odottaa.

Pietarista Suomeen tammikuun lopulla 1918 lähteneessä asejunassa oli 15 000 kivääriä ja yli kaksi miljoonaa patruunaa, kolmekymmentä kuularuiskua sekä kymmenen kolmituumaista tykkiä ammuksineen.

Vaaroista ja vastuksista huolimatta asejuna eteni Eino Rahjan komennossa kohti Tamperetta, minne se saapui helmikuun alussa. Asemalta kymmenet hevosten vetämät reet kuljettivat asekuormia työväentalolle, jonka biljardisalissa ne ensin purettiin laatikoista ja puhdistettiin.

Reet kuljettivat aseita eri puolille punaisten pohjoista rintamaa: Kuruun, Ikaalisiin, Hämeenkyröön, Suodenniemelle, Vesilahdelle.

Useita kertoja Rahja nousi Näsijärven jäällä Nieuport-lentokoneen kyytiin ja lensi Lylyn rintamalle, jossa kaartilaiset koskettelivat kunnioittavasti ”harakan” kylkiä. Mustaa nahkapukua ja otsalle kohotettuja lentolaseja ei edes lahtareiden johtajilla ollut. Oikeaa lentokonetta oli tuskin kukaan aikaisemmin nähnyt.

Eino Rahja työskenteli ennen Suomen sisällisotaa Pietarissa sorvarina, junanlämmittäjänä ja lentokonetehtaan mestarina. © TYÖVÄENMUSEO WERSTAS

Eino Rahja, nimellisesti Tampereen puolustuspäällikkö, sai ennen pääsiäistä hankituksi eteläisestä Suomesta parintuhannen miehen apujoukot.

Päivä päivältä huhut kantoivat apujoukkoja yhä lähemmäs Tamperetta, minne ne eivät kuitenkaan päässeet. Punainen Tampere antautui valkoisille 6. huhtikuuta 1918.

Punaisten rintaman murruttua Eino Rahja luikahti itärajan yli Pietariin ja yleni aikanaan puna-armeijan kenraaliluutnantiksi.

Sitten kävi niin kuin kävi monelle muullekin. Rahja vangittiin ja tuomittiin kuolemaan jostakin keksitystä syystä. Hän ehti kuitenkin menehtyä keuhkotuberkuloosiin vuonna 1936 ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Hugo Salmela ja kohtalokas kranaatti

Hugo Salmela teki maaliskuun lopulla kuolemaa, hengitti vielä, mutta tuskin kuuluvasti.

Räjähdyspäivänä hän oli työskennellyt tiiviisti aamuvarhaisesta asti. Viereisessä Teknillisen opiston huoneessa oli koolla joukko enemmän tai vähemmän juopuneita esikuntamiehiä.

Salmelan kanssa kävi neuvonpitoa Satakunnan rintaman päällikkö Kustaa Salminen, joka kuunteli harmistuneena viereisen huoneen mökellystä. Hän otti Salmelan huoneessa olevasta laatikosta käsikranaatin, raotti ovea ja näytti kranaattia kysyen, tietävätkö herrat, miten tätä käytetään.

Nalli paukahti ja pahanenteinen suhina täytti ilman. Ilmeisesti hätääntynyt Salminen toheloi ja heitti kranaatin avoinna olevaan kranaattilaatikkoon. Hugo Salmela menehtyi vammoihinsa pari päivää myöhemmin.

Koko maaliskuun Salmela oli ollut jatkuvan paineen alaisena, kun punaisten suuri yleishyökkäys oli käynnistynyt Kurun, Ruoveden ja Vilppulan alueella.

Valkoisten joukot piti saartaa sekä lännestä että idästä. Avunpyyntöjä sinkoili kuitenkin rintamalta niin paljon, että Salmelan puhelinlinjat menivät välillä tukkoon.

”Toverit, muistakaa joka hetki, että te taistelette vapaan köyhälistön puolesta”

Käsikranaattien ja aseiden kanssa tohelointi ei ollut yllättävää.

Kaartilaiset olivat tavallisia suomalaisia työmiehiä, muonamiehiä ja päivätyöläisiä, mäkitupalaisia ja pienten torppien nuoria miehiä. Kiväärien käsittelyä oli hieman ehditty opettaa lähinnä vain paikallisen työväentalon juhlasalissa.

Hugo Salmela itsekään ei ollut sotilas – kaukana siitä. Päivätyötä hän oli tehnyt Kotkan lautatarhoissa mutta tunsi vahvaa vetoa näyttämöille. Hänestä oli tullut Kotkan Työväen Teatterin kantavia voimia, jonka kuitenkin ”vallankumouksen virta tempaisi vastustamattomalla voimalla mukaansa”.

Pohjoisen rintaman ylipäällikkönä Hugo Salmela tunsi saaneensa elämänsä roolin. Puhdasotsainen taistelu työväen paremman tulevaisuuden puolesta oli kuitenkin tärkeintä.

Ensimmäisen päiväkäskynsä 5. maaliskuuta hän oli päättänyt sanoihin: ”Toverit, muistakaa joka hetki, että te taistelette vapaan köyhälistön puolesta.”

Toverit unohtivat turhan usein Salmelan sanat. Mikään ei voinut sapettaa häntä enemmän kuin rintamilta tulevat pyynnöt päästä lomalle kesken taistelujen.

Salmela ei säästellyt sanojaan: ”Täällä kyllä on miehiä, mutta ne tarvitsisivat ensin supiiniturkit ja parit kolmet hienot saappaat, ehkä myöskin frakkipuvut ennen kuin lähtisivät rintamalle … ”

Verner Lehtimäki oli värikäs seikkailija

Punaisten Pohjois-Hämeen rintama murtui ensin Vilppulassa, sitten nopeasti Lylyssä ja Korkeakoskella. Orivedeltä punaiset perääntyivät sekasortoisesti kohti Tamperetta, jonka valkoiset saartoivat ennen pääsiäistä.

Menehtyneen Hugo Salmelan tilalle Tampereen puolustusta siirtyi johtamaan Verner Lehtimäki, aikanaan Turun pahamaineisessa Raunistulan kaupunginosassa asunut levoton seikkailija.

Punapäällikkö Verner Lehtimäki ratsuineen Pohjois-Hämeen rintamalla. © VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

Nuorempana Lehtimäki oli lähtenyt siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, jossa hän oli tehnyt töitä ruorimiehenä ja siipirataslaivan päällikkönä Missisippi-virralla sekä rautateiden vaihdemiehenä yllään prässätyt housut, puolikengät, valkoinen paita ja solmio. Lisäksi hän oli työskennellyt cowboyna monella Teksasin ja Uuden Meksikon karjatilalla.

Vanhaan maailmaan palattuaan autonajotaitoinen Lehtimäki toimi englantilaisen Vauxhall-autoliikkeen palveluksessa Pietarissa, missä hän näki ja koki maaliskuun vallankumouksen.

Punaisten lippujen riehannuttamat matruusit ja vapautta vaativat työläisjoukot eivät jättäneet häntä kylmäksi. Marraskuussa 1917 hänet nähtiin johtamassa Turun punakaartin ratsuosastoa.

Verner Lehtimäki oli tullut suurin elkein ratsuosastonsa kanssa Tampereelle helmikuussa 1918.

Väärinmajan taisteluissa Ruovedellä hän oli tehnyt väkevän vaikutuksen punaisiin rivimiehiin istuessaan pitkine sapeleineen ratsunsa selässä.

Verisenä kiirastorstaina maaliskuun 28. päivänä punaiset torjuivat Lehtimäen johdolla valkoisten hyökkäykset Tampereen Kalevankankaalla. Runsaat 170 valkoista kaatui, kolme kertaa enemmän haavoittui. Pohjanmaalta tilattiin toistasataa ruumisarkkua, jotka nekin loppuivat kesken. Lehtimäen punaiset olivat menettäneet kaatuneina vain hieman yli 50 miestä.

Valkoiset pääsivät taistellen Tampereelle 3. huhtikuuta. Kärkiryhmien edetessä aseman suunnasta kohti Hämeensiltaa nähtiin punapäällikkö Verner Lehtimäen ratsastavan sillan keskelle mustalla oriilla, tarkkailevan hetken kiikareilla valkoisten suuntaan ja palaavan sitten rauhallisesti takaisin teatteritalolle.

Teloitus Stalinin vainoissa

Tampereen punaiset antautuivat huhtikuun 6. päivänä. Verner Lehtimäki oli paennut kaupungista Näsijärven kautta. Ratsun satulalaukussa oli nippukaupalla Suomen pankista ryöstettyä rahaa. Vyöllä oli kaksi mauserpistoolia. Suuressa lännessä hän oli oppinut, että aseeton mies oli kuollut mies.

Lehtimäki onnistui pakenemaan rajan yli Venäjälle, missä entisen punapäällikön elämä jatkui yhtä värikkäänä kuin ennenkin. Hän kouluttautui taistelulentäjäksi, otti vaimokseen sveitsiläisen oopperalaulajan Lilly Leemannin ja matkusti Siperian halki Kiinaan. Mukana seurasivat vaimo, pieni poika ja veli Jalmari.

Oleskelu Shanghaissa kesti muutaman viikon. Sitten odotti matka Tyynen valtameren yli Yhdysvaltoihin, missä Lehtimäki opiskeli lentokoneinsinööriksi, hankki veljensä kanssa lentokoneita puna-armeijalle ja palasi Neuvostoliittoon vuonna 1931.

Lehtimäki sai Neuvostoliiton kansalaisuuden vuonna 1936, jolloin hän ei osannut varoa vaanivaa vaaraa. Hänet teloitettiin Stalinin suurissa puhdistuksissa 5. huhtikuuta 1938. Oli kulunut päivälleen kaksikymmentä vuotta siitä yömyöhästä, jona hän oli jättänyt kukistetun Tampereen taakseen.